”Tanssi päivänkilon vettä pitkin, pimeää
metsän neulasmattoa, öiden tähtivöitä pitkin…” 

Näyttelijä, käsikirjoittaja Helka-Maria Kinnunen kuvaa runossaan vanhenevaa naista, joka on aina halunnut ilmaista tuntojaan tanssin kautta. Nyt hän tarkastelee elämänsä tapahtumia maisemina. Liike ja rytmi kohisee taas suonissa, keho tunnistaa elämänvoiman. Valoisan ilon ja tummien päivien vaihtelut. 

Myrskyryhmän luovan tanssin kurssilla mekin keskitymme tutkimaan, miten oma keho tuottaa liikeilmaisua ja tuntemuksia, millaisiin mielenmaisemiin se meitä vie. Välillä otetaan kontaktia toisiin, kohdataan pareina tai ryhmissä. Haetaan yhteistä liikettä, otetaan impulsseja toisilta. Sitten liike taas vie erilleen. Naurunpyrskähtelyt kertovat yllättävistä kohtaamisista, hassuttelusta ja siitä, että ohimennen tunnistaa jotain hämmentävää. Musiikki vie, mielikuvat vievät. Annan keholleni vapauden ja se näyttää tietävän. Olen suuntia, ympyröitä, kulmia, rytmejä, tai viipyilevää kuuntelua. Unohdan huojuvan tasapainon, kolotukset ja rajoitukset. Keho kannattelee ja valitsee lihaksille kivuttomat reitit. Kuljettaa alas ja ylös. On kuin se kertoisi jotain, jonka ymmärrän. 
Viime vuosien aikana ikä, oma terveydentila ja voimavarat ovat olleet usein mielessä. Tunnen itseni onnekkaaksi, voin edelleen osallistua ja paneutua uudenlaisiin asioihin. Ympärilläni harrastuksissa, vapaaehtoistyössä tai vielä työkeikoilla tapaan ikääntyviä kansalaistoimijoita. Tiedämme, että tämä aika on ohimenevää. Otamme rennosti ja nautimme kaikesta. On kannustavaa, jos kulttuurialan rahoittajatahot osoittavat arvostusta tukemalla ikääntyvien omaa taidetoimintaa. 

Näkökulman vaihdoksia ja osaamisen päivitystä
Tanssiryhmiin ja -projekteihin löysin tieni, kun vakinaisen työn jälkeen aloin siirtyä eläkeläiselämään. Olin treenannut tanssia aiemminkin. Nyt löysin opistojen ja tanssiryhmien tarjonnasta, jazz- ja luovaa tanssi-ilmaisua. Yhteisöllinen taide tai kuten nykyään sanotaan, sosiaalisesti osallistava taide on ollut työtäni. Teatterialan kouluttajana ja ohjaajana taiteen saavutettavuus, ryhmän toiminnan esteettis- eettiset periaatteet, ovat aina kiinnostaneet. Erilaiset yhteisöryhmät tulivat tutuiksi vuosien aikana. Nyt olen itse osallistujana, tanssimassa +65-vuotiaiden ryhmissä. Tuttua ja samalla hauskaa toisessa roolissa, sillä ryhmän jäsenelläkin on vastuunsa, erilainen kuin ohjaajalla.

Tanssi ja muut harrastukset tuntuivat lahjalta, kun kiireisten työvuosien jälkeen työt vähenivät ja vapaa-aika lisääntyi. Halusin kuitenkin vielä pysyä osa-aikaisesti työelämässä. Työnhaku osoitti, että ikä on rajoite. Mietin, miten voisin käyttää osaamistani ja ehkä löytää erilaisen näkökulmankin siihen. Esittävästä taiteesta avautui uusi sivu, kun aloitin lausunnan tuntiopettajana Vanajaveden opistossa. Arvostan suomalaista vapaata sivistystyötä, jonka merkitys usein unohdetaan, vaikka siitä pitäisi mielestäni olla ylpeä. Innostuneena lähdin tutustumaan lausunnan ajankohtaisiin muotoihin, kuten spoken word, open mic mm. Lausujat ovat varsinaisia taide-elämysten tuottajia maakunnissa. He esiintyvät tapahtumissa, juhlissa ja vierailevat palvelutaloissa. Usein unohtuu, että se on taiteen saavutettavuustyötä omalla lähialueella. Onneksi paikalliset rahoittajatahot huomioivat yksittäisiäkin lausujia, jotka haluavat valmistaa oman runoesityksen. Esityksen valmistaminen ei ole ilmaista. Pian olin Suomen Lausujain Liiton hallituksessa ja löysin lausujien valtakunnallisen, toimeliaan yhteisön. Esiintyjänä erityisesti nykyrunous tuntuu läheiseltä. Haluan tutustuttaa kuulijoita taitavien suomalaisten runoilijoiden teksteihin. Aloin valmistella omaa runoesitystä ohjaaja Sami Niemisen kanssa. Sitten tuli pandemia-aika ja Suomi sulkeutui. Elämysten ja ilmaisun tarve löysi ennen pitkää polkuja yleisön luo. Taide saavutti striimauksina ja etäesityksinä, runo- ja tanssivideoina. 

Lausujat digiloikkaavat
Sopeuduin etänä pidettäviin liikuntatunteihin. Esittävässä taiteessa lähiopetus ja ryhmässä oppiminen ovat tärkeitä. Tilanne puhutti sekä lausujia että ohjaajia. Työelämässä olevat eivät halunneet istua enää iltaisin tietokoneen ääressä, toisille etäyhteys ei ollut mahdollista. Minä ja ryhmäni tarvitsimme myös digitaitojen vahvistusta. Lausuntaan näyttää liittyvän esiintymishalun lisäksi voimakkaasti tavoite jakaa runoelämyksiä sielläkin, minne taide ei saavuta.  Olohuoneeni muuntui studioksi, kun kokeilin etänä esiintymistä muutamille ryhmille. Oman kokemuksen jälkeen oli helpompi ohjata toisia.

Urheat lausuntaryhmäni naiset yllättivät. He opettelivat kuvaamaan puhelimella joulurunovideoita ja auttoivat toisiaan. Sauna lavastettiin vanhaksi mökiksi, tontut hiippailivat ensilumen peittämällä kotipihalla. Runovideot välitettiin palvelutaloihin. Siellä ne parhaimmillaan saavuttivat myös vuodepotilaat, joille henkilökunta näytti esitykset tableteilla. Apea aika vahvisti luovuutta ja yhteishenkeä. 

Yöni ilman unta – yksin, kotona
Omaakin esitystäni jouduttiin siirtelemään aina pandemian aaltoillessa. Se antoi aikaa opetella tekstejä. Yöni ilman unta -esityksen dramaturginen kokonaisuus valmistui jo ennen koronaa, yllättäen sen aihe oli ajankohtainen, kun varsinkin vanhemmat ihmiset sulkeutuivat koteihinsa. Tarinassa nainen valvoo yöllä kotonaan ja seuraa naapureiden elämää. Samalla hän muistelee elämänsä valintoja ja päätöksiä. Väillä ajatukset kulkeutuvat ajankohtaisiin uutistapahtumiin tai ympäristökysymyksiin. Nainen miettii elämänsä merkityksellisyyttä. On ollut hienoa päästä esiintymään eri puolille Suomea erilaisiin esityspaikkoihin ja tavata paikallisia lausujiakin. 

Voi Mummo, mitä te siellä supatatte?
En arvannut, mihin kenkälaatikollinen suvussa säilyneitä kirjeitä minut johdattaisi. Lisää digitaitojen opettelua ja siinä sivussa sukututkimuksen alkeita. Kirjeet ovat Aino-mummoni ja hänen kahden sisarensa Alman ja Idan toisilleen kirjoittamia. Pandemia jatkui, istuin iltoja suurennuslasi kädessä ja yritin saada selvää haalistuneista, osin revenneistä kirjeistä. Ei salaisuuksia tai romantiikkaa. Sen sijaan työasioita, terveystietoja, huolta rahan riittävyydestä tai toisten siskojen elämästä kotitilalla veljen apulaisina. Hauskinta olivat keskustelut vaatehankinnoista ja asujen tuunauksesta. Opettajattaren ja sairaanhoitajattaren palkat olivat niukkoja pukeutumiseen, jota sosiaalinen nousu maalaistytöistä uranaisiksi edellytti. Kirjeet kertoivat sisarusten erilaisuudesta ja persoonallisista piirteistä. Heidän rupattelunsa kuului päässäni, kun lähdin lenkille. 

Järjestin kirjeet tarinallisesti kuvaamaan naisten elämänkulkua ja sähköiseen muotoon. Alan ammattilaisten avulla valmistui suvun käyttöön sivusto Mummo ja sen sisaret uranaisina 1900-luvun alun Suomessa. Rinnalle käsikirjoitin esittelyvideon. Naisten äänet kaikuivat päässäni edelleen. Huomasin käyttäväni ammatillista osaamistani, draamallisia taitoja. Siskosten keskusteluista syntyi kolme roolihahmoa opiskelemassa ja työelämässä 1920-luvulla. Työpajaideassani sisarukset kertoisivat kokemuksiaan, joita kuulijat keskusteluissa vertailevat omaan elämänkulkuunsa. Yllätyksekseni Oskar Öflundin Säätiö suhtautui suunnitelmaan myönteisesti ja antoi avustuksen. Kerrontapaikka.fi -sivusto kokoaa lausuntaa ja työpajatoimintaani. 

”potkaisi kiikkustuolin vauhtiin, keinutteli…”
Helka-Maria Kinnusen runo tanssijanaisesta jättää lukijalle epävarmuuden. Miten naisen elämä todellisuudessa meni? Tanssiko hän vai olivatko muistot hänen mielikuvistaan. Niin tai näin, nainen tuntee jotain voimakkaasti ja villisti keinutuolissa kiikutellessaan. Taiteen ja kulttuurin lähde on ehtymätön.  Muisti voi vähän narrata. Totta on, että luovat harrastukset tukevat hyvinvoinnin kokemuksia. 
Runo teoksesta; Minä olen pamfletti. Kirjoittanut Helka-Maria Kinnunen. Noxboox 2015.

Kirjoittaja
Marjo Ventola
kerrontapaikka.fi

Kulttuurinen vanhustyökin on viime aikoina ollut paljon taustatyön tekemistä, rahoitushakemusten laadintaa, toiminnan sanoittamista, kehittämistä ja keskustelua. Jota tuottajan työ muutenkin pitkälti on. Sitä iloisempi tänä keväänä, kun moni ovi on avautunut, taiteilijat ovat päässeet vuorovaikutukseen ikäihmisten kanssa ja yhteistyö tuottaa hedelmää. Nämä ovat niitä ilon hetkiä, kun voi hihkua, että homma pelittää! Samaan aikaan myös edistystä rakenteellisella rintamalla eli kulttuuriseen vanhustyöhön panostetaan, se näkyy ja nousee esille. Toivon hartaasti, että kulttuurinen vanhustyö on lipumassa valtavirtaan, tunnustetuksi osaksi ikääntyneiden hyvää ja merkityksellistä arkea. Osaltani yritän parhaani tätäkin edistää, kulttuuristen oikeuksien toteutumista myös ikääntyessä. Mutta enemmittä pulinoitta, kuvat kertokoot toiveikkaasta toukokuusta, tavataan tapahtumissa!

Hämmentävää, joko on sujahtanut viisi vuotta!
Juurihan kirjoitin Myrskyryhmän alkuaskelista ja muistelin aikaa, jolloin siirryttiin euroon...blogikirjoitus löytyy arkistoista: www.myrskyryhma.fi/kulttuurinen-vanhustyouml/archives/12-2016

Arkistoja on kertynyt matkan varrella ja kuten historiaa arvostavalle sekä joskus menneisyyteen jumittuvalle tapahtuu- mitään ei ihan kepein perustein hävitetä. Historiikkia olisi kiinnostavaa tehdä, koota kulttuurisen vanhustyön pioneerin kokemuksia ja matkan varrella kohdattuja kohtaloita ja kuultuja tarinoita. Kenties sen aika on tuleva.

Vuonna 2022 Myrskyryhmä tanssii kuitenkin tässä ajassa, ikääntyneistä ja heidän kohtaamisistaan edelleen hullaantuen. Kirjoittaessani tätä helmikuussa kuluvaa vuotta on kuitenkin ilo havaita, että hurmaantuneita on muitakin, taiteen ja kulttuurisen vanhustyön kirjo on laajentunut, lajitovereita on laumaksi asti ja ymmärrys kulttuurisista oikeuksista osana ikääntymistä nousujohteinen. Aina on aihetta juhlaan, jota taide arkeen tuottaa. Taide on ilon pisaroita, surun kantamista ja merkittäviä kohtaamisen hetkiä.  

Maailma ei ole tietenkään vielä valmis, saati tie ruusun terälehdillä katettu, mutta helpompi on taivaltaa kun tietää, ettei ole yksin määränpäähän suunnistamassa. Kulttuurisen vanhustyön ja taiteen saavutettavuuden edistämiseksi on tehtävä yhdessä töitä, löydettävä vaikuttamisen tapoja ja vakuuttamisen muotoja. Kulttuuriset oikeudet vahvistuvat, kun taide ja kulttuuri asetetaan sille kuuluvaan asemaan ihmisen merkityksellisen arjen muodostumisessa. Asema tarkoittaa juhlapuheiden sijaan taloudellista panostusta ja ikäihmisen elämän arvostusta, hyvän arjen  edellytysten rakentamista. Joka syntyy yhteistyöllä, yhdessä tehden, ikääntyneitä kuunnellen. 

Myrskyryhmä juhlii merkkipäiväänsä töitä tehden, tutustu hankkeisiimme
ja ota yhteyttä!

Juhlavaa riemua, 
surun liejua, 
tanssin karusellissa
saa irrotella,
unohtaa surut ja murheet
pyöritellä lanteet ja ranteet.

Kuva Käy rinnallain -elokuvan ensi-illasta 09/2021.
Elokuva Yle Areenassa.
Ohjaus Kati Kallio, tuotanto Myrskyryhmä ja Pystymetsä Oy.
​

Sitä niittää mitä kylvää. En kuulu maata möyriviin, keväisin villiintyviin ihmisiin, jotka innokkaina vertailevat erilaisia uusia mangoldilajikkeita tai poimivat vihermyymälöistä kauden siemen- tai taimiuutuudet. Tänä syksynä on kuitenkin myönnettävä, että jotain on tullut tehtyä, kun edessä siintävä satokausi alkaa tuntua runsaalta. 

Satokauden runsaus ilmenee yhteistyökuvioina ja mahdollisuuksina viedä tanssitaidetta sinne, missä askeleet ovat olleet aiemmin hennot ja rytmit varovaiset. Eniten odotan kohtaamisia, kasvokkain tapaamisia ja yhdessä tekemistä. Ja sitä tuntuvat odottavan ne useat ikäihmiset, joiden kanssa olen saanut vaihtaa luovia ajatuksia. Tätä yhteistä tavoitetta kohden menevät myös he, jotka ovat toimineet koko pandemia-ajan ikäihmisten kanssa, etänä ja uusia keinoja kehitellen. Sitkeää sakkia molemmat!

Syksyn pyörteisiin kuuluu, että HYTE-toimintamallimme osallistavasta tanssielokuvasta on edennyt arviointiin, luovuttaminen oli korutonta, mutta helpottavaa. Mallia voisi hioa loputtomiin, mutta on luotettava myös prosessiin, siihen, että arvioijat tuovat näkemyksillään tuoretta näkökulmaa toimintatapaan. Jätettävä tilaa yhteiselle työskentelylle, oltava huokoinen ja avoin vastaanottamaan palautetta ja ideoita. Uskon vahvasti, että arvioijat tahtovat osallistavalle tanssielokuvalle menestystä, toivovat kulttuurisen vanhustyön vahvistumista sekä ovat armollisia ensiaskelille. Yksi toimintamalli ei tee ketään autuaaksi, mutta on osa taiteen saavutettavuuden ketjua. 

Myrskyryhmä on toteuttamassa Luova ja iätön-tapahtumaa, yhteistyössä Sivuun Ensemblen kanssa. Syyskuun lopussa olevassa elokuvanäytöksessä kulttuurikeskus Caisassa juhlitaan luovaa ja rohkeaa ikääntynyttä. Tanssielokuvien kavalkadissa piirtyy esiin tekijä, joka toimintakyvyn rajoitteista tai kertyneistä vuosista huolimatta on oman elämänsä valtias - ihminen unelmineen ja toiveineen. Kyvykäs ja osaava, joka ei kaihda tuoda esiin omia ideoitaan ja altistaa niitä yhteiseen jalostusprosessiin. Esimerkin voimaa arvostaen, seurataan ikä- ja kokemusrikkaiden polkuja, omin askelin ja suuntaviitoin.
​
Taideringin tuloksia seuraavassa blogikirjauksessa.
Syksyistä voimaa!
Kuva Johannes Romppanen - Askel taaksepäin -hanke/Elli Isokoski

Asiantuntijuus edellyttää laajaa ajattelua, toisaalta vahvaa intuitiota ja näkemystä yhdistettynä monialaiseen hahmottamiseen ja lukutaitoon. Taitoja on tarvittu myös HYTE-arvioinnin prosessissa. Höystettynä dialogilla, mentoroinnilla ja kyseenalaistamisella. 

Hyppäsin HYTE-arvioinnin prosessiin taiteilija Elli Isokosken pyynnöstä. Hänet oli houkutellut  mukaan Taiteen edistämiskeskuksen eli Taiken asiantuntija Isto Turpeinen. Kyseessä on rohkea yritys saada taiteen alalta kuvaus hyvinvoinnin vaikutusten sarjaan arvioitavaksi. Toimintamalleja ja niiden arviointeja edistää Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Laajaa yhteistoimintaa siis. 

Toimintamalliksi valikoitui Taiteen edistämisen yhdistys Myrskynsilmä ry:n toiminnasta Osallistava tanssielokuva. Myrskyryhmän melkein 20-v. toiminnan ydintä on kulttuurinen vanhustyö. Vuosien varrella on syntynyt esityksiä, tanssiteoksia, työpajoja, mutta myös osaamista ja ammattitaitoa miten taide toimii erilaisissa ympäristöissä. Yhteistyötä on tehty niin hoivan ja asumisen yhteisöissä kuin taideorganisaatioidenkin kanssa. Aina ikääntyneen ehdoilla, taidetta arvostaen. Tanssielokuvan vahva toimija Suomessa on ollut Loikka-tanssielokuvafestivaali, niin tapahtumana kuin taustalla toimivana kehittämisorganisaationakin. Loikan lakkautettua toimintansa taloudellisiin vaikeuksiin vuonna 2019, Elli Isokoski on jatkanut työskentelyä ja konsultointia festivaalin perustajien, tanssielokuvan mestari Hanna Pajala-Assefan, mutta erityisesti koreografi Kati Kallion kanssa. 

Osallistava tanssielokuva - työtavan kuvaaminen toimintamallin muotoon on haastavaa.  Valitsimme kyseisen työtavan kuitenkin senkin vuoksi, että kyseessä on suhteellisen tuore ja kehittyvä osa Myrskyryhmän toiminnassa, jolloin saadaan työkaluja myös ryhmän käyttöön. Kirjaamme ja todennamme onnistumisen edellytyksiä, joka parantaa kykyämme tuotteistaa ja hinnoitella mahdollisia palveluita. Peruselementtien kirkastuessa pystymme hiomaan entistä yksilöllisempiä ratkaisuja. Kehittämistyön ytimessä säilyvät siis ryhmän taiteellinen itsenäisyys ja ikääntyneen hyvinvointi.

Kuvaaminen vaatii jäsentelyä, työtavan erittelyä ja purkamista osiin. Samalla työtapa tulee muotoiltua uudelleen, sanoitettua tavalla, jolla se toivottavasti avautuu myös heille, joille tanssielokuva, saati osallistavana työmuotona on tuntematon. Visuaalisen taidemuodon altistaminen kirjalliselle muotoilulle on jo askel, loikkaa otamme, kun olemme muotoilleet työtä THL:n lomakkeille. Vaikuttamisen mahdollisuus avautuu, kun arvioimme, kuinka hyvin nykyiset lomakkeet palvelevat taiteellisen työn kuvaamista. Työ etenee hitaasti, mutta vääjäämättä...