Oheinen juttu on julkaistu Valli ry:n blogissa; https://etsivavanhustyo.blogspot.com/2019/01/ennakkoluuloton-etsiva-tuo-iloa-arkeen.html ja tuo mielestäni hyvin esiin sen, miten erilaisia tapoja kohtaamiseen löytyy.
Yksi itselleni läheisimmistä on taide ja kulttuuri, johon kuuluu tiivis yhteistyö Myrskyryhmän Ellin kanssa. Ellin työ ikäihmisten kodeissa on osoitus arvostuksesta ja kunnioituksesta, sekä todiste liikkeen ja tanssin käytöstä kanavana tulla esiin ja näkyväksi.  Ihmisyyden ja inhimillisyyden lisäksi taide tuottaa lisäarvoa koko organisaatiolle, Käpyrinne ry on siksikin mukana #100minuuttiataidetta -kampanjassa. https://100minuuttiataidetta.taike.fi

​Helsinkiläisen Käpyrinne ry:n Iloa Arkeen -pysäkkitoimintaa koordinoiva Mervi Leivo tekee työtään etsivän vanhustyön silmälasit päässä. Vaikka varsinaista etsivää vanhustyötä onkin Leivon työstä vain pieni osa, hän kuitenkin pitää etsivän työn otteen jatkuvasti mukana esimerkiksi järjestäessään tapahtumia ikäihmisille. Käpyrinne ry:n kaksi toimipaikkaa, Käpylän Pysäkki Käpylässä ja Kantin Pysäkki Töölössä, tarjoavat muun muassa palveluasumista. 

Leivon ohjaamassa Pysäkki-toiminnassa tarjotaan ikäihmisille kiinnostavaa tekemistä, kuten muistelua ja erilaista ryhmätoimintaa. Voimanaisia- luento- ja keskustelusarjassa sukellettiin naistematiikkaan, keskusteluun virittävät muun muassa Assi Liikanen, Rosa Liksom ja Pirkko Lahti. Voimanaisia-sarja toteutettiin osana Kantin Pysäkin perinteistä Ikäihmisten yliopistoa.

Ovet auki
Leivo näkee palveluasumista tarjoavan taustaorganisaation olevan toisaalta etu, toisaalta haaste etsivässä vanhustyössä. Vaikka hoivaeetos onkin vahva palveluasumiseen keskittyvässä yhdistyksessä ja ”ovet täytyy avata joka aamu uudelleen”, saa Leivo kuitenkin myös asiakkaita Käpyrinteeseen tulleiden yhteydenottojen perusteella. Palveluasuminen voi olla ratkaisu osalle yhteydenottajista, mutta osalla taustalla onkin esimerkiksi yksinäisyys, jota Pysäkki-toiminta voi lievittää. Leivo tekee etsivää vanhustyötä paitsi järjestämällä tapahtumia, mutta myös jalkautumalla Pysäkkien ulkopuolelle kertomaan toiminnasta. Samalla jalkautuessaan Leivo tuo Pysäkki-toimintaa ikäihmisten lähelle.

Verkostonavat tulee tunnistaa
Toisaalta Leivo kertoo, että liian vähän hyödynnetty keino apua tarvitsevien vanhusten tavoittamiseen on vertaismarkkinointi. Markkinoinnin puolelta lainattu käsite sopii erinomaisesti kuvaamaan sitä, miten aktiivisesti esimerkiksi ryhmätoiminnassa mukana olevat ikäihmiset voivat suositella vaikkapa Kulttuurikantti-ryhmää ystävilleen ja houkutella näin mukaan uusia kävijöitä. 

Toisaalta toiminnassa jo mukana olevat ikääntyneet ihmiset voivat vinkata sivulauseessa apua tarvitsevista läheisistään. Leivon mukaan juuri tähän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota: ”Me hyödynnetään aivan liian vähän niitä agentteja, jotka eivät itse välttämättä tarvitse vielä paljon apua, mutta joilla on hyvät verkostot. Ne ovat juuri niitä ihmisiä, jotka vievät jouluna soppaa naapurille ja käyvät katsomassa kummin kaiman koiraa. Nämä yhdyshenkilöt, verkostonavat, tulee tunnistaa.” 

Lisäksi Leivo miettii, että näitä verkostonapoja kuuntelemalla voimme keksiä jonkin ihan uuden toimintatavan, jota kukaan etsivä ei ole aiemmin keksinyt. ”Hehän ovat niitä viestintuojia, jotka saattavat kertoa, että minulla on kolme tuttavaa, joilla on tämä ongelma, johon kukaan ei puutu. Kun me kuulemme sen viestin ja ryhdymme ratkomaan sitä ongelmaa yhdessä ikäihmisten kanssa, sieltä saattaa kehittyä sellainen työmuoto, jota emme ole vielä oivaltaneetkaan.”

Marginaaleihin kurottautumista
Kun kysyin lopuksi, miten Leivo kuvailisi etsivää vanhustyötä, hän vastasi lähes runollisen hienosti: ”Se on kurottautumista paikkoihin ja tilanteisiin, jotka eivät ole niitä perinteisimpiä. Etsivät toimivat perinteisen vanhustyön marginaaleissa ja liepeillä, jotta tavoittaisimme ne, jotka liikkuvat siellä vanhustyön kehän ulkoreunoilla.” Etsivien ominaisuuksiin kuuluu Leivon mielestä myös tietynlainen ennakkoluulottomuus. ”Me ei ehkä ajatella ihan kaikista perinteisimmällä tavalla”, Leivo nauraa muistellen erilaisia etsivän vanhustyön verkoston tapaamisia. 

Lisäksi Leivo kuvaa nimenomaan järjestölähtöistä työtä siten, että sen etuja on muun muassa anonymiteetti. Asiakas voi aika pitkään esiintyä Leivon sanoin vaikkapa Maija Mehiläisenä asioidessaan järjestön kanssa. Toisaalta järjestöt ovat Leivon mukaan perustettu ihmisiä varten, minkä vuoksi ”järjestöt ovat ketteriä ja joustavia rakkikoiria”. Rakkikoiramaisuudella Leivo tarkoittaa apua tarvitsevien puolesta taistelemista. Järjestöjen tulee puolustaa ihmisiä ja tuoda heidän äänensä kuuluviin. Jos järjestöt luopuvat tästä ominaisuudestaan, ne menettävät Leivon mielestä niiden ominaislaadun. Näistä ajatuksista on helppo olla samaa mieltä.

Huiiii!
Viikon päästä se on julkista...eli dokumentti Myrskyryhmän työstä näkee päivänvalon. Raakaversion nähneenä olen liikuttunut ja vakuuttunut. Hienot tekijät eli ohjaaja-käsikirjoittaja Lulu Salmi, kuvaaja Ville Salonen, esiintyjistä puhumattakaan! Elli ja Eine kohtaavat, tanssivat ja luovat -  yhdessä. Siinä kiteytyy koko kulttuurisen vanhustyön ydin.  Dokumentilla ensi-ilta 13.4.2018 klo 14.30 Kantin Pysäkillä ja toinen esitys 19.4. klo 13.00 Käpylän Pysäkillä.  
​https://www.facebook.com/events/1846571992053521/  

Kesä on jättänyt maamme, epävakaisena ja vaihtelevana tosin, mutta siihenhän Suomessa on totuttu.  Itselleni kesään liittyvät kulttuuritapahtumat, talkootyöt ja valoisien öiden innoittamat kaupunkivaellukset. Monitaiteellisen festivaalin talkoolaisena altistuu uusille kokemuksille paitsi omassa tehtävässään, myös nauttiessaan talkooeduista, maksuttomasta pääsystä konsertteihin ja esityksiin. Tulee tutustuttua itselleen vieraampiin artisteihin ja taidemuotoihin, viritettyä omaa ajatteluaan uudelle taajuudelle. Koska ainahan on joku, jolle minun tuntematon onkin tuttu ja läheinen. Tapana tutustua uusiin ihmisiin keskustelu taide-kokemuksesta on sangen avartava. Ja aika usein olen kiitellyt, että joku on tämän kokonaisuuden minuakin varten luonut...Varsinkin silloin kun poljen lainafillarilla teatteriesityksestä lauluklubille, roudaan välissä sekä muusikon että tämän instrumentit esityspaikalle, kasaan pari pöytää ja ripustan edellisen illan artistipyyhkeet puhtaina kuivumaan ehtiäkseni illan viimeiselle keikalle. Että saan vain nauttia jonkun muun osaamisesta ja työn tuloksista.

Osalle artisteja ja taiteilijoita kesä on tiivistä ja tauotonta työkautta, jolloin vastaanotto keikkapaikalla ja hyvinvoinnista huolehtiminen nousevat arvoonsa. Toisin kuin meillä kuukausipalkkaa nauttivilla, tulotaso freelancerina tai yrittäjänä heittelehtii tajunnanvirran lailla. Puhumattakaan, että työtilat muuttuvat jatkuvasti, olosuhteet vaihtelevat ja kollegat saattavat olla joka keikalla tai esityksessä eri henkilöitä. Epätyypillinen onkin tyypillistä. Siinä tilanteessa on merkittävää, jos esityksen tilaaja tekee parhaansa, jotta esiintyjä voi menestyä omassa ydintehtävässään. Tässä kohdin soveltavan taiteen tilanne on samankaltainen. Pahimmillaan vastaanottava taho ei ole kuullutkaan mistään taidepläjäyksestä, koko yhteisö jäsenineen pitää lomapäivää loistaen poissaolollaan, puhumattakaan että muut soveltavan taiteen tekemisen fasiliteetit olisivat kohdillaan. Ne taiteilijat jotka eivät ole apurahalotossa seitsemän tai edes neljä oikein voittajien joukossa, ja laskuttavat tekemisistään joutuvat kenties perimään tai oikaisemaan saataviaan. Pesukoneen hankintaa on jälleen pakko lykätä ja ruuassakin on suosittava alelaarin tarjoomaa.

Mutta voi sitä hetkeä kun tilaaja on tehtäviensä tasalla, toivottaa taiteilijan tervetulleeksi paitsi kohtaamalla, myös tarjoamalla mahdollisuuden valmistautua tulevaan yhteiseen kokemukseen. Joka tarkoittaa mm. paitsi tiloja ja ravintoa, myös varmistamalla että yleisö tai osallistujat ovat paikalla ajallaan ja mahdollisimman runsaslukuisena, tietoisina siitä mihin ovat osallistumassa. Yritän muistuttaa itseäni, että kaikkien osapuolten etu on, jos tilaajana osaan arvostaa yhteisössämme vierailevan ammattitaitoa tekemällä oman osani mahdollisimman hyvin. Jotta asiakkaamme paras toteutuu. Koen että vanhustyön yksikössä toteutettu taideprosessi, esitys tai tapahtuma luovat asiakkaan merkityksellistä arkea ja kaikkien osapuolten yhteistyöllä varmistetaan että asiakas voi keskittyä paremmin suunniteltuun sisältöön.  ​

Elli Isokoski, tanssija, tanssinopettaja, Myrskyryhmän perustajajäsen ja toiminnanjohtaja pohtii suhdettaan tanssiin ja soveltavan taiteen tekemiseen.

Minut on johdatellut soveltavan taiteen pariin halu vaikuttaa omaan työllistymiseeni ja työskentely omien kiinnostuksen kohteiden parissa. 

Valmistumiseni kynnyksellä 2002 pohdin ystäväni kanssa tulevaisuuden työllistymistä. Kummallakin oli tuoreena kokemus, että emme olleet saaneet koetanssin kautta töitä ja syyksi oli kerrottu ”koska jätkät on niin pieniä”. Halusimme, että työllistymisemme olisi kiinni omasta ammattitaidostamme, eikä siitä mitä mitä muut ovat tai eivät ole. Meitä kiinnosti viedä nykytanssia ihmisten luo arkisiin ympäristöihin ja sellaisiin paikkoihin, missä nykytanssi ei ole tavallinen ilmestys. Päätimme ruveta tekemään yhdessä tanssiteosta. Ensimmäiseksi kohdeyleisöksi valitsimme vanhainkotiasukkaat.

Vanhainkodeissa esiintyessä huomasimme tanssin merkityksellisyyden. Olin toisinaan miettinyt, että ei sillä taida olla maailman menolle mitään merkitystä tanssinko vai enkö. Vanhainkodeissa yleisön kohtasi esityksissä aivan toisella tavalla kuin teatteriympäristössä. Tanssin vaikutuksen näki yleisön kehon kielessä esiintyessä sekä kommenteissa ja keskusteluissa esitysten jälkeen. Tanssillamme oli vaikutusta katsojiin, se oli liikuttavaa, virkistävää, monelle ensimmäinen kosketus nykytanssiin ”Että tällaistakin vielä sain nähdä!” Olimme löytäneet nälkäisen yleisön. Positiiviset kokemukset ja havaitsemamme suuri tarve tanssille, liikkeelle, kohdatuksi tulemiselle vanhustyöympäristössä sai meidät keskittymään tähän ensimmäisenä kokeilemaamme kohderyhmään. Esitysten rinnalle olemme vuosien varrella kehittäneet erilaisia työmuotoja: koulutusta hoitohenkilökunnalle, liiketyöpajoja asukkaille ja taiteilijaresidenssit hoivayksiköissä.

Taustalla oli myös uteliaisuus uusia ympäristöjä ja erilaisia elinpiirejä kohtaan. Olin viettänyt edelliset kymmenen vuotta intensiivistä tanssin harrastajan ja tanssin opiskelijan elämää sulkeutuneena tanssisaleihin. Myrskyryhmän alkuaikoina oli innostavaa huomata, että toisin toimimalla me tutustumme erilaisten ammattiryhmien ja ihmisten arkeen tanssin kautta. Muistan kokouksen ylemmän johdon sihteerien kanssa, jossa hämmästelimme teosta suunnitellessa vaatekaappiemme erilaista sisältöä. Tanssijoilta ei itsestään selvästi löytynytkään jakkupukuvalikoimaa vaatekaapista kuten sihteereiltä... Halu tutkia arjen ja tanssin rajapintaa on ollut mukana Myrskyryhmän työssä alusta asti. Erilaisissa ympäristöissä työskentely haastaa kyseenalaistamaan omia oletuksia ja asettaa tutkiskelemaan sitä mitä kaikkea tanssi voi olla. 

Vähän ennen 2010-lukua alettiin yleisemmin puhua soveltavasta taiteesta. Me rupesimme Myrskyryhmässä miettimään, että tehdäänkö me sitä soveltavaa taidetta. Me ei siis tietoisesti ruvettu tekemään soveltavaa taidetta vaan työskentely muokkautui omien intressien ja ympäristön tarpeiden yhteisvaikutuksesta siihen suuntaan. Parhaimmillaan työssä sukkuloin tanssijan, tanssin opettajan ja ohjaajan rooleissa samassa työskentelyhetkessä, mutta tärkeimpänä on kohdata ihmiset omana itsenäni.

Soveltava taide on yksi taiteen tapa kommunikoida ympäristönsä kanssa. Ajattelen että kaikkeen taiteeseen liittyy jonkinlainen halu viestittää tai kommunikoida ympäristönsä tai katsojan/kokijan kanssa. Soveltavassa taiteessa tämä vuorovaikutus on keskeisessä osassa. Kaiken tämän luovuuspuheen keskellä, luova talous ym. luovuus kilpailuvalttina, luovuus tulevaisuuden toivona yhteiskunta tarvitsee, on valmis ottamaan vastaan ja osallistumaan soveltavaan taiteeseen entistä paremmin. Toisaalta soveltavan taiteen voi nähdä myös tapana laajentaa taiteen yleisön ja seuraajien määrää, tapana herättää kiinnostusta taidetta kohtaan ja johdatella ihmisiä taiteen pariin. 

​Kulttuuri ja taide vanhustyössä on edelleen haastava yhtälö. Tänä keväänä, hoivayksikössä kehittämistehtävissä työskennellessä on tullut vastaan jos jonkinmoista toimijaa. Yhteydenottoja eri taiteiden alalla toimivilta tulee säännöllisesti, joukkoon mahtuu mm. harrastajia, innostununeita hyväntekijöitä, avarasydämisiä lähimmäisiä ja kokeneita ja kokemattomia ammattilaisia. Onpahan käynyt niinkin, että olemme olleet itse aloitteellisia ja hakeneet täsmäohjelmaa tapahtumaamme. Lahjahevosen suuhun ei ole katsomista, sanotaan, mutta siitä huolimatta haluaisin tarjota asukkaille ja asiakkaillemme korkealaatuisia taide- ja kulttuurielämyksiä. Uskon, että oikeus taiteeseen on myös oikeutta tasokkaaseen tarjontaan. Toiveita ja tarpeita kuunnellen. 

Kokemus on osoittanut, että laadun valvonta ja sisällön valinta ovat haastavia tehtäviä.  Referenssit ja aiempi kokemus, vertaisarviointi ovat merkittäviä tiedonlähteitä, samoin asiakastuntemus ja -kokemus, sekä kyky kertoa omasta toiminnastaan ja tarjonnastaan. Kiireisen arjen, jossa kenenkään ydintehtäviin ei kuulu tapahtumatuotanto, keskellä arvostan myös toiminnasta ja sen sisällöstä kertovaa materiaalia. 

Hyviä kokemuksia on syntynyt yhteistyöstä, joka perustuu aidolle dialogille ja vuorovaikutukselle. Edellyttää aikaa ja osaamista sekä tilaajalta että sisällön tuottajalta, mutta väitän, että suunnitteluun käytetty energia on ekologista ja kestävää kehitystä. Parhaimmillaan syntyy asiakkaiden tarpeita kuuntelevaa,  osallisuuden mahdollistavaa ja yhteisön arkeen juurtuvaa toimintaa.  Henkilökohtaisesti arvostan prosesseja, työtapoja, joiden avulla asiakkaan arki merkityksellistyy mahdollisimman pitkällä aikaperspektiiviillä. Kestävät yhteistyösuhteet mahdollistavat paitsi toiminnan yhteiskehittämisen, myös organisaation eli toimintaympäristön ymmärryksen lisääntymisen erilaisista toimintatavoista. 

Hyväksi havaittuja esimerkkejä toimivista yhteistyön tavoista ovat Myrskyryhmän residenssit, joissa taiteilija kirjaimellisesti ui yhteisön arkeen ja TaTaMuRi - kuvataidetyöskentely, jossa korkeatasoisin välinein tuotetaan kuvataiteen avulla iloa sekä asiakkaan että hänen läheisensä arkeen. Käpylän pysäkillä on myös toteutettu monivuotista yhteistyötä mm. Aulakodin toimijoiden kanssa, jossa lukemisella ja laulamisella on keskeinen rooli muistisairaiden kohtaamisessa.  Hedelmällisessä yhteistyössä kaikki kehittyvät, innostuvat vuorovaikutuksesta  ja syntyy uusia tekemisen ja toimimisen tapoja.  Ja samalla opimme jotain omasta toiminnastamme, itsestämme alan ammattilaisina ja löydämme kenties uusia luovuuden ja työssä jaksamisen lähteitä. 

Valitettavasti rahalla ei saa laatua, olen kohdannut erittäin korkeatasoisia harrastajia ja äärimmäisen ala-arvoista ammattityötä. Tyytymättömyys on usein syntynyt kohtaamattomuudesta, siitä, ettei ole perehdytty asiakkaiden arkeen ja toiveisiin, toteutuksesta, joka on kielinyt asenteesta, että "mikä tahansa kelpaa".  Ikäihmiset ovat tietoisia kuluttajia, jotka kyllä äänestävät jaloillaan. Joskus jopa toivon, että he käyttäytyisivät sivistymättömämmin, toisinaan ainoastaan kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat ovat pitäneet heidät paikoillaan...

Haaveenani on luoda kokonaisuutta  taiteen ja kulttuurin palapelistä, ommella tilkkutäkki, jossa vuorottelevat arjen luovuus, juhlan erityishetket ja innovatiiviset mahdollisuudet. Tilkkutäkki, joka lämmittää niin paukkupakkasilla, ilahduttaa surun kohdatessa ja tarjoaa työvälineitä oman työn kehittämiseen. Vanhustyön toimijana pystymme tarjoamaan taiteilijoille ainutlaatuisen työympäristön, verkostoimaan eri alojen toimijoita ja toivottavasti lisäämään myös ansaintamahdollisuuksia jakamalla tietoa ja kokemusta taiteen vaikutuksista. 

Myrskyryhmän vuosi on alkanut vauhdilla. Elli Isokoski on virittänyt tanssin saloihin niin Sipoossa kuin Lapinlahden lähteellä, ja minä olen siirtynyt Käpyrinne ry:n palvelukseen Iloa arkeen -pysäkkitoimintaan.  

Myrskyryhmä on mukana kehittämässä taiteen rahoitusta sote-kentällä Taidekori-hankkeessa, joka on yksi Taiken kärkihankkeista. Luontoon-teoksemme sai vihdoin rahoitusta, joka mahdollistaa systemaattisemman ja suunnitelmallisemman taiteellisen työskentelyn. 

Yhteinen ja yhteistyömme kulttuurisen vanhustyön sektorilla siis jatkuu, monissa muodoissaan.