Tuli kirjoitettua koronapäiväkirja. http://arsmoriendi.fi/2020/09/19/kukkuu-korona-mervi-leivo/
Ars Moriendi- festivaali järjestettiin vuoden 2019 syksyllä, Myrskyryhmä oli edustettuna Elli Isokosken asiantuntijapanoksella.  Viime keväänä moni asiantuntija, aiheesta kiinnostunut ja kirjoittamiseen vihkiytynyt kirjoitti miltä pandemia-aika on tuntunut. Näkökulmia on useita ja pohdinnat mielenkiintoisia, suosittelen lukemaan! Kuolemapäiväkirjan kirjoituskutsu on avoinna eli jos olet aiheen kanssa tekemisissä tai sinulla on siitä ajatuksia, löydät ohjeet sivuilta. Viittaan tuossa tekstissäni Iloa arkeen pysäkkitoiminnan ja vapaaehtoiskoordinaation toteuttamaan näyttelyyn, jossa erinomaisesta sisällöstä vastaa sarjakuvataiteilija Nina Lappalainen.  Näyttely löytyy edelleen verkosta kapyrinne.fi/ajankohtaista/taidegalleria/ 

Teatteria, tanssia, kulttuuria – kaikkea ihanaa ja suoraan kotisohvalle. #pysykotona #kulutakulttuuria #tuetaiteilijaa #karanteenikulttuuristuu #koronankohottamat #karanteenitaide

Digitaalista loikkaa tekevät nyt nekin taiteilijat ja kulttuurin sisällön ammattilaiset, jotka ovat toimineet tähän saakka perinteisillä alustoilla. Synkästä tilanteesta huolimatta tai juuri siksi taidekenttä on yhteistyössä entistä tiiviimmin, syntyy uusia yhteisöjä, yhteenliittymiä, matalalla hierarkialla ja ketterällä toimeenpanolla. Huoli toimeentulosta on läsnä, mutta samalla keskeistä työkalua, taiteen tekemistä halutaan luonnollisesti ylläpitää. 

Kulttuurin (suur-)kuluttajana ja taideaddiktina arvostan kaikkea tarjontaa, mutta samalla pohdin rahoitusta, olisiko nyt aika uudenlaisille ja rakenteellisille ekonomisillekin kokeiluille? Tutustuin verokäytänteisiin ja yhteisöillä on mahdollisuus saada verovähennys tukemalla taidetta. Lista vähennykseen oikeuttavista kohteista löytyy vero.fi-sivustolta. Listalle kohde pääsee hakemuksesta ja maksettavakin on, myös hylkäävästä nimeämispäätöksestä. Yksityishenkilön lahjoituskohteita, vähennykseen oikeuttavia, ovat yliopistot ja korkeakoulut. Tällaiseen tulkintaan päädyin ohjeiden avulla.

Mitä jos näitä verovähennys-ehtoja lievennettäisiin? Yksityiselle henkilölle nykyistä laajemmat mahdollisuudet vähennykseen oikeuttavaan lahjoitukseen? Lisäisikö intoa tukea taidetta riihikuivalla jos siihen olisi yhteiskunnallinen kannustin? Kuvataidetta voi tukea ostamalla teoksia, mutta harvalla on tilaa loputtomalle määrälle materiaa. Ja jos tuen haluaisi osoittaa tanssille, sirkukselle vaikkapa ostamalla esityksen/ esityksiä läheiselleen? Tai tukea tietyn taiteenlajin kehittymistä, vähävaraisen ja pienituloisen ryhmän vahvistumista rahalahjoituksella? Mahdollisuuksia on määrättömästi. Yritysmaailmassa sijoittajat odottavat mm. tuloksia ja voitonjakoa, sijoitusten menestymistä, taiteen mesenaatti toivoo onnistumista, mutta kuten sijoittaja, arvonnousua, tarinan kehittymistä ja mukana elämistä, tunnetta siitä että me teemme tämän yhdessä. Tukeminen on toki jo nyt mahdollista ostojen ja rahankeräysluvallisten keräysten lisäksi mm. mesenaatti.me palvelussa ja kannatusjäsenyyksin. Mutta kysymys on nyt asenteesta ja rakenteista. Tahdosta. Sekä siitä kannusteesta.

Tunnustan eläväni kuplassa. Kuplassani taiteella ja kulttuurilla on iso painoarvo, ja katson maailmaa esteettisten lasien läpi. Työskentelen vanhustyön organisaatiossa kehittämistehtävissä, jossa tehtäväni on tavoittaa kotona asuvia ikäihmisiä. Vuodesta 2017 olen pohtinut keinoja, joilla heitä houkutellaan astumaan oman kynnyksen yli ja avaamaan uusi ovi.

Vuosiin on mahtunut lukuisia tapahtumia, tilaisuuksia ja kampanjoita mutta ennen kaikkea kohtaamisia kaduilla ja kodeissa. Yllättäviä, odottamattomia, mutta myös sovittuja ja odotettuja. Kohtaamisisissa on ollut eduksi ja hyödyksi mikäli oma mieli on ollut avoin, herkkä ja kuunteleva. Vastaanottava, myös niille asioille ja teemoille, jotka eivät ole tuttuja, saati miellyttäviä. Kohtaamisen taitojen kehittämisessä taide on ollut yksi opastajistani, taide ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan haastaa tutut ajattelumallit ja viekoittelee epämukavuusalueille. Taide on ollut myös lähde toisin toimimiselle, rohkaisu ei-tyypillisille ratkaisuille ja valmentaja kokeilun kentällä. Kohtaamisen taidoista emme taida valmistua koskaan, mutta tukea kasvuun tarvitaan jatkuvasti. Ja siihen taide on minulle kestolannoite.

Taide ja kulttuuri on myös osoittautunut toimivaksi kutsuksi, Voimanaisia -luento- ja keskustelusarjaan on osallistunut lukuisia ikäihmisiä, kuva- ja sanataidepajat ja tanssiresidenssit ovat keränneet kiinnostuneita ja tanssileffaankin on kirjoitettu ahkerasti käsikirjoitusta. Käpyrinne ry on sijoittanut jo vuosia taiteeseen, kiitos aktiivisten vapaaehtoisten, joiden mielestä ikäihmisille tulee tarjota mielekästä arkea ja säkenöivää juhlaa, laadusta tinkimättä. Ikäihmiset nähdään toimijoina, aktiivisina kansalaisina, joille kuuluvat korkeatasoiset taide-elämykset, mutta myös mahdollisuus oppia uutta, kehittää taitojaan ja pitää yllä henkistä hyvinvointiaan.  Hyvän elämän elementtejä kaikki. 

Kaikki em. kokemukset mielessäni olen ilahtunut paitsi WHO:n raportista, jossa todennetaan taiteen vaikutuksia, myös uutisista liittyen kulttuurisen profiilin työn edistymiseen ja vanhusten kulttuuristen oikeuksien kirjaamisesta lakiin. Kuplani taitaa puhjeta ja hyvä niin! #taidetoimii #kulttuuriakaikille #kulttuurinenvanhustyö

WHO:n raportti:
www.euro.who.int/en/publications/abstracts/what-is-the-evidence-on-the-role-of-the-arts-in-improving-health-and-well-being-a-scoping-review-2019

Oheinen juttu on julkaistu Valli ry:n blogissa; https://etsivavanhustyo.blogspot.com/2019/01/ennakkoluuloton-etsiva-tuo-iloa-arkeen.html ja tuo mielestäni hyvin esiin sen, miten erilaisia tapoja kohtaamiseen löytyy.
Yksi itselleni läheisimmistä on taide ja kulttuuri, johon kuuluu tiivis yhteistyö Myrskyryhmän Ellin kanssa. Ellin työ ikäihmisten kodeissa on osoitus arvostuksesta ja kunnioituksesta, sekä todiste liikkeen ja tanssin käytöstä kanavana tulla esiin ja näkyväksi.  Ihmisyyden ja inhimillisyyden lisäksi taide tuottaa lisäarvoa koko organisaatiolle, Käpyrinne ry on siksikin mukana #100minuuttiataidetta -kampanjassa. https://100minuuttiataidetta.taike.fi

​Helsinkiläisen Käpyrinne ry:n Iloa Arkeen -pysäkkitoimintaa koordinoiva Mervi Leivo tekee työtään etsivän vanhustyön silmälasit päässä. Vaikka varsinaista etsivää vanhustyötä onkin Leivon työstä vain pieni osa, hän kuitenkin pitää etsivän työn otteen jatkuvasti mukana esimerkiksi järjestäessään tapahtumia ikäihmisille. Käpyrinne ry:n kaksi toimipaikkaa, Käpylän Pysäkki Käpylässä ja Kantin Pysäkki Töölössä, tarjoavat muun muassa palveluasumista. 

Leivon ohjaamassa Pysäkki-toiminnassa tarjotaan ikäihmisille kiinnostavaa tekemistä, kuten muistelua ja erilaista ryhmätoimintaa. Voimanaisia- luento- ja keskustelusarjassa sukellettiin naistematiikkaan, keskusteluun virittävät muun muassa Assi Liikanen, Rosa Liksom ja Pirkko Lahti. Voimanaisia-sarja toteutettiin osana Kantin Pysäkin perinteistä Ikäihmisten yliopistoa.

Ovet auki
Leivo näkee palveluasumista tarjoavan taustaorganisaation olevan toisaalta etu, toisaalta haaste etsivässä vanhustyössä. Vaikka hoivaeetos onkin vahva palveluasumiseen keskittyvässä yhdistyksessä ja ”ovet täytyy avata joka aamu uudelleen”, saa Leivo kuitenkin myös asiakkaita Käpyrinteeseen tulleiden yhteydenottojen perusteella. Palveluasuminen voi olla ratkaisu osalle yhteydenottajista, mutta osalla taustalla onkin esimerkiksi yksinäisyys, jota Pysäkki-toiminta voi lievittää. Leivo tekee etsivää vanhustyötä paitsi järjestämällä tapahtumia, mutta myös jalkautumalla Pysäkkien ulkopuolelle kertomaan toiminnasta. Samalla jalkautuessaan Leivo tuo Pysäkki-toimintaa ikäihmisten lähelle.

Verkostonavat tulee tunnistaa
Toisaalta Leivo kertoo, että liian vähän hyödynnetty keino apua tarvitsevien vanhusten tavoittamiseen on vertaismarkkinointi. Markkinoinnin puolelta lainattu käsite sopii erinomaisesti kuvaamaan sitä, miten aktiivisesti esimerkiksi ryhmätoiminnassa mukana olevat ikäihmiset voivat suositella vaikkapa Kulttuurikantti-ryhmää ystävilleen ja houkutella näin mukaan uusia kävijöitä. 

Toisaalta toiminnassa jo mukana olevat ikääntyneet ihmiset voivat vinkata sivulauseessa apua tarvitsevista läheisistään. Leivon mukaan juuri tähän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota: ”Me hyödynnetään aivan liian vähän niitä agentteja, jotka eivät itse välttämättä tarvitse vielä paljon apua, mutta joilla on hyvät verkostot. Ne ovat juuri niitä ihmisiä, jotka vievät jouluna soppaa naapurille ja käyvät katsomassa kummin kaiman koiraa. Nämä yhdyshenkilöt, verkostonavat, tulee tunnistaa.” 

Lisäksi Leivo miettii, että näitä verkostonapoja kuuntelemalla voimme keksiä jonkin ihan uuden toimintatavan, jota kukaan etsivä ei ole aiemmin keksinyt. ”Hehän ovat niitä viestintuojia, jotka saattavat kertoa, että minulla on kolme tuttavaa, joilla on tämä ongelma, johon kukaan ei puutu. Kun me kuulemme sen viestin ja ryhdymme ratkomaan sitä ongelmaa yhdessä ikäihmisten kanssa, sieltä saattaa kehittyä sellainen työmuoto, jota emme ole vielä oivaltaneetkaan.”

Marginaaleihin kurottautumista
Kun kysyin lopuksi, miten Leivo kuvailisi etsivää vanhustyötä, hän vastasi lähes runollisen hienosti: ”Se on kurottautumista paikkoihin ja tilanteisiin, jotka eivät ole niitä perinteisimpiä. Etsivät toimivat perinteisen vanhustyön marginaaleissa ja liepeillä, jotta tavoittaisimme ne, jotka liikkuvat siellä vanhustyön kehän ulkoreunoilla.” Etsivien ominaisuuksiin kuuluu Leivon mielestä myös tietynlainen ennakkoluulottomuus. ”Me ei ehkä ajatella ihan kaikista perinteisimmällä tavalla”, Leivo nauraa muistellen erilaisia etsivän vanhustyön verkoston tapaamisia. 

Lisäksi Leivo kuvaa nimenomaan järjestölähtöistä työtä siten, että sen etuja on muun muassa anonymiteetti. Asiakas voi aika pitkään esiintyä Leivon sanoin vaikkapa Maija Mehiläisenä asioidessaan järjestön kanssa. Toisaalta järjestöt ovat Leivon mukaan perustettu ihmisiä varten, minkä vuoksi ”järjestöt ovat ketteriä ja joustavia rakkikoiria”. Rakkikoiramaisuudella Leivo tarkoittaa apua tarvitsevien puolesta taistelemista. Järjestöjen tulee puolustaa ihmisiä ja tuoda heidän äänensä kuuluviin. Jos järjestöt luopuvat tästä ominaisuudestaan, ne menettävät Leivon mielestä niiden ominaislaadun. Näistä ajatuksista on helppo olla samaa mieltä.

Huiiii!
Viikon päästä se on julkista...eli dokumentti Myrskyryhmän työstä näkee päivänvalon. Raakaversion nähneenä olen liikuttunut ja vakuuttunut. Hienot tekijät eli ohjaaja-käsikirjoittaja Lulu Salmi, kuvaaja Ville Salonen, esiintyjistä puhumattakaan! Elli ja Eine kohtaavat, tanssivat ja luovat -  yhdessä. Siinä kiteytyy koko kulttuurisen vanhustyön ydin.  Dokumentilla ensi-ilta 13.4.2018 klo 14.30 Kantin Pysäkillä ja toinen esitys 19.4. klo 13.00 Käpylän Pysäkillä.  
​https://www.facebook.com/events/1846571992053521/  

Kesä on jättänyt maamme, epävakaisena ja vaihtelevana tosin, mutta siihenhän Suomessa on totuttu.  Itselleni kesään liittyvät kulttuuritapahtumat, talkootyöt ja valoisien öiden innoittamat kaupunkivaellukset. Monitaiteellisen festivaalin talkoolaisena altistuu uusille kokemuksille paitsi omassa tehtävässään, myös nauttiessaan talkooeduista, maksuttomasta pääsystä konsertteihin ja esityksiin. Tulee tutustuttua itselleen vieraampiin artisteihin ja taidemuotoihin, viritettyä omaa ajatteluaan uudelle taajuudelle. Koska ainahan on joku, jolle minun tuntematon onkin tuttu ja läheinen. Tapana tutustua uusiin ihmisiin keskustelu taide-kokemuksesta on sangen avartava. Ja aika usein olen kiitellyt, että joku on tämän kokonaisuuden minuakin varten luonut...Varsinkin silloin kun poljen lainafillarilla teatteriesityksestä lauluklubille, roudaan välissä sekä muusikon että tämän instrumentit esityspaikalle, kasaan pari pöytää ja ripustan edellisen illan artistipyyhkeet puhtaina kuivumaan ehtiäkseni illan viimeiselle keikalle. Että saan vain nauttia jonkun muun osaamisesta ja työn tuloksista.

Osalle artisteja ja taiteilijoita kesä on tiivistä ja tauotonta työkautta, jolloin vastaanotto keikkapaikalla ja hyvinvoinnista huolehtiminen nousevat arvoonsa. Toisin kuin meillä kuukausipalkkaa nauttivilla, tulotaso freelancerina tai yrittäjänä heittelehtii tajunnanvirran lailla. Puhumattakaan, että työtilat muuttuvat jatkuvasti, olosuhteet vaihtelevat ja kollegat saattavat olla joka keikalla tai esityksessä eri henkilöitä. Epätyypillinen onkin tyypillistä. Siinä tilanteessa on merkittävää, jos esityksen tilaaja tekee parhaansa, jotta esiintyjä voi menestyä omassa ydintehtävässään. Tässä kohdin soveltavan taiteen tilanne on samankaltainen. Pahimmillaan vastaanottava taho ei ole kuullutkaan mistään taidepläjäyksestä, koko yhteisö jäsenineen pitää lomapäivää loistaen poissaolollaan, puhumattakaan että muut soveltavan taiteen tekemisen fasiliteetit olisivat kohdillaan. Ne taiteilijat jotka eivät ole apurahalotossa seitsemän tai edes neljä oikein voittajien joukossa, ja laskuttavat tekemisistään joutuvat kenties perimään tai oikaisemaan saataviaan. Pesukoneen hankintaa on jälleen pakko lykätä ja ruuassakin on suosittava alelaarin tarjoomaa.

Mutta voi sitä hetkeä kun tilaaja on tehtäviensä tasalla, toivottaa taiteilijan tervetulleeksi paitsi kohtaamalla, myös tarjoamalla mahdollisuuden valmistautua tulevaan yhteiseen kokemukseen. Joka tarkoittaa mm. paitsi tiloja ja ravintoa, myös varmistamalla että yleisö tai osallistujat ovat paikalla ajallaan ja mahdollisimman runsaslukuisena, tietoisina siitä mihin ovat osallistumassa. Yritän muistuttaa itseäni, että kaikkien osapuolten etu on, jos tilaajana osaan arvostaa yhteisössämme vierailevan ammattitaitoa tekemällä oman osani mahdollisimman hyvin. Jotta asiakkaamme paras toteutuu. Koen että vanhustyön yksikössä toteutettu taideprosessi, esitys tai tapahtuma luovat asiakkaan merkityksellistä arkea ja kaikkien osapuolten yhteistyöllä varmistetaan että asiakas voi keskittyä paremmin suunniteltuun sisältöön.  ​

Elli Isokoski, tanssija, tanssinopettaja, Myrskyryhmän perustajajäsen ja toiminnanjohtaja pohtii suhdettaan tanssiin ja soveltavan taiteen tekemiseen.

Minut on johdatellut soveltavan taiteen pariin halu vaikuttaa omaan työllistymiseeni ja työskentely omien kiinnostuksen kohteiden parissa. 

Valmistumiseni kynnyksellä 2002 pohdin ystäväni kanssa tulevaisuuden työllistymistä. Kummallakin oli tuoreena kokemus, että emme olleet saaneet koetanssin kautta töitä ja syyksi oli kerrottu ”koska jätkät on niin pieniä”. Halusimme, että työllistymisemme olisi kiinni omasta ammattitaidostamme, eikä siitä mitä mitä muut ovat tai eivät ole. Meitä kiinnosti viedä nykytanssia ihmisten luo arkisiin ympäristöihin ja sellaisiin paikkoihin, missä nykytanssi ei ole tavallinen ilmestys. Päätimme ruveta tekemään yhdessä tanssiteosta. Ensimmäiseksi kohdeyleisöksi valitsimme vanhainkotiasukkaat.

Vanhainkodeissa esiintyessä huomasimme tanssin merkityksellisyyden. Olin toisinaan miettinyt, että ei sillä taida olla maailman menolle mitään merkitystä tanssinko vai enkö. Vanhainkodeissa yleisön kohtasi esityksissä aivan toisella tavalla kuin teatteriympäristössä. Tanssin vaikutuksen näki yleisön kehon kielessä esiintyessä sekä kommenteissa ja keskusteluissa esitysten jälkeen. Tanssillamme oli vaikutusta katsojiin, se oli liikuttavaa, virkistävää, monelle ensimmäinen kosketus nykytanssiin ”Että tällaistakin vielä sain nähdä!” Olimme löytäneet nälkäisen yleisön. Positiiviset kokemukset ja havaitsemamme suuri tarve tanssille, liikkeelle, kohdatuksi tulemiselle vanhustyöympäristössä sai meidät keskittymään tähän ensimmäisenä kokeilemaamme kohderyhmään. Esitysten rinnalle olemme vuosien varrella kehittäneet erilaisia työmuotoja: koulutusta hoitohenkilökunnalle, liiketyöpajoja asukkaille ja taiteilijaresidenssit hoivayksiköissä.

Taustalla oli myös uteliaisuus uusia ympäristöjä ja erilaisia elinpiirejä kohtaan. Olin viettänyt edelliset kymmenen vuotta intensiivistä tanssin harrastajan ja tanssin opiskelijan elämää sulkeutuneena tanssisaleihin. Myrskyryhmän alkuaikoina oli innostavaa huomata, että toisin toimimalla me tutustumme erilaisten ammattiryhmien ja ihmisten arkeen tanssin kautta. Muistan kokouksen ylemmän johdon sihteerien kanssa, jossa hämmästelimme teosta suunnitellessa vaatekaappiemme erilaista sisältöä. Tanssijoilta ei itsestään selvästi löytynytkään jakkupukuvalikoimaa vaatekaapista kuten sihteereiltä... Halu tutkia arjen ja tanssin rajapintaa on ollut mukana Myrskyryhmän työssä alusta asti. Erilaisissa ympäristöissä työskentely haastaa kyseenalaistamaan omia oletuksia ja asettaa tutkiskelemaan sitä mitä kaikkea tanssi voi olla. 

Vähän ennen 2010-lukua alettiin yleisemmin puhua soveltavasta taiteesta. Me rupesimme Myrskyryhmässä miettimään, että tehdäänkö me sitä soveltavaa taidetta. Me ei siis tietoisesti ruvettu tekemään soveltavaa taidetta vaan työskentely muokkautui omien intressien ja ympäristön tarpeiden yhteisvaikutuksesta siihen suuntaan. Parhaimmillaan työssä sukkuloin tanssijan, tanssin opettajan ja ohjaajan rooleissa samassa työskentelyhetkessä, mutta tärkeimpänä on kohdata ihmiset omana itsenäni.

Soveltava taide on yksi taiteen tapa kommunikoida ympäristönsä kanssa. Ajattelen että kaikkeen taiteeseen liittyy jonkinlainen halu viestittää tai kommunikoida ympäristönsä tai katsojan/kokijan kanssa. Soveltavassa taiteessa tämä vuorovaikutus on keskeisessä osassa. Kaiken tämän luovuuspuheen keskellä, luova talous ym. luovuus kilpailuvalttina, luovuus tulevaisuuden toivona yhteiskunta tarvitsee, on valmis ottamaan vastaan ja osallistumaan soveltavaan taiteeseen entistä paremmin. Toisaalta soveltavan taiteen voi nähdä myös tapana laajentaa taiteen yleisön ja seuraajien määrää, tapana herättää kiinnostusta taidetta kohtaan ja johdatella ihmisiä taiteen pariin.