”Tanssi päivänkilon vettä pitkin, pimeää
metsän neulasmattoa, öiden tähtivöitä pitkin…”
Näyttelijä, käsikirjoittaja Helka-Maria Kinnunen kuvaa runossaan vanhenevaa naista, joka on aina halunnut ilmaista tuntojaan tanssin kautta. Nyt hän tarkastelee elämänsä tapahtumia maisemina. Liike ja rytmi kohisee taas suonissa, keho tunnistaa elämänvoiman. Valoisan ilon ja tummien päivien vaihtelut.
Myrskyryhmän luovan tanssin kurssilla mekin keskitymme tutkimaan, miten oma keho tuottaa liikeilmaisua ja tuntemuksia, millaisiin mielenmaisemiin se meitä vie. Välillä otetaan kontaktia toisiin, kohdataan pareina tai ryhmissä. Haetaan yhteistä liikettä, otetaan impulsseja toisilta. Sitten liike taas vie erilleen. Naurunpyrskähtelyt kertovat yllättävistä kohtaamisista, hassuttelusta ja siitä, että ohimennen tunnistaa jotain hämmentävää. Musiikki vie, mielikuvat vievät. Annan keholleni vapauden ja se näyttää tietävän. Olen suuntia, ympyröitä, kulmia, rytmejä, tai viipyilevää kuuntelua. Unohdan huojuvan tasapainon, kolotukset ja rajoitukset. Keho kannattelee ja valitsee lihaksille kivuttomat reitit. Kuljettaa alas ja ylös. On kuin se kertoisi jotain, jonka ymmärrän.
Viime vuosien aikana ikä, oma terveydentila ja voimavarat ovat olleet usein mielessä. Tunnen itseni onnekkaaksi, voin edelleen osallistua ja paneutua uudenlaisiin asioihin. Ympärilläni harrastuksissa, vapaaehtoistyössä tai vielä työkeikoilla tapaan ikääntyviä kansalaistoimijoita. Tiedämme, että tämä aika on ohimenevää. Otamme rennosti ja nautimme kaikesta. On kannustavaa, jos kulttuurialan rahoittajatahot osoittavat arvostusta tukemalla ikääntyvien omaa taidetoimintaa.
Näkökulman vaihdoksia ja osaamisen päivitystä
Tanssiryhmiin ja -projekteihin löysin tieni, kun vakinaisen työn jälkeen aloin siirtyä eläkeläiselämään. Olin treenannut tanssia aiemminkin. Nyt löysin opistojen ja tanssiryhmien tarjonnasta, jazz- ja luovaa tanssi-ilmaisua. Yhteisöllinen taide tai kuten nykyään sanotaan, sosiaalisesti osallistava taide on ollut työtäni. Teatterialan kouluttajana ja ohjaajana taiteen saavutettavuus, ryhmän toiminnan esteettis- eettiset periaatteet, ovat aina kiinnostaneet. Erilaiset yhteisöryhmät tulivat tutuiksi vuosien aikana. Nyt olen itse osallistujana, tanssimassa +65-vuotiaiden ryhmissä. Tuttua ja samalla hauskaa toisessa roolissa, sillä ryhmän jäsenelläkin on vastuunsa, erilainen kuin ohjaajalla.
Tanssi ja muut harrastukset tuntuivat lahjalta, kun kiireisten työvuosien jälkeen työt vähenivät ja vapaa-aika lisääntyi. Halusin kuitenkin vielä pysyä osa-aikaisesti työelämässä. Työnhaku osoitti, että ikä on rajoite. Mietin, miten voisin käyttää osaamistani ja ehkä löytää erilaisen näkökulmankin siihen. Esittävästä taiteesta avautui uusi sivu, kun aloitin lausunnan tuntiopettajana Vanajaveden opistossa. Arvostan suomalaista vapaata sivistystyötä, jonka merkitys usein unohdetaan, vaikka siitä pitäisi mielestäni olla ylpeä. Innostuneena lähdin tutustumaan lausunnan ajankohtaisiin muotoihin, kuten spoken word, open mic mm. Lausujat ovat varsinaisia taide-elämysten tuottajia maakunnissa. He esiintyvät tapahtumissa, juhlissa ja vierailevat palvelutaloissa. Usein unohtuu, että se on taiteen saavutettavuustyötä omalla lähialueella. Onneksi paikalliset rahoittajatahot huomioivat yksittäisiäkin lausujia, jotka haluavat valmistaa oman runoesityksen. Esityksen valmistaminen ei ole ilmaista. Pian olin Suomen Lausujain Liiton hallituksessa ja löysin lausujien valtakunnallisen, toimeliaan yhteisön. Esiintyjänä erityisesti nykyrunous tuntuu läheiseltä. Haluan tutustuttaa kuulijoita taitavien suomalaisten runoilijoiden teksteihin. Aloin valmistella omaa runoesitystä ohjaaja Sami Niemisen kanssa. Sitten tuli pandemia-aika ja Suomi sulkeutui. Elämysten ja ilmaisun tarve löysi ennen pitkää polkuja yleisön luo. Taide saavutti striimauksina ja etäesityksinä, runo- ja tanssivideoina.
Lausujat digiloikkaavat
Sopeuduin etänä pidettäviin liikuntatunteihin. Esittävässä taiteessa lähiopetus ja ryhmässä oppiminen ovat tärkeitä. Tilanne puhutti sekä lausujia että ohjaajia. Työelämässä olevat eivät halunneet istua enää iltaisin tietokoneen ääressä, toisille etäyhteys ei ollut mahdollista. Minä ja ryhmäni tarvitsimme myös digitaitojen vahvistusta. Lausuntaan näyttää liittyvän esiintymishalun lisäksi voimakkaasti tavoite jakaa runoelämyksiä sielläkin, minne taide ei saavuta. Olohuoneeni muuntui studioksi, kun kokeilin etänä esiintymistä muutamille ryhmille. Oman kokemuksen jälkeen oli helpompi ohjata toisia.
Urheat lausuntaryhmäni naiset yllättivät. He opettelivat kuvaamaan puhelimella joulurunovideoita ja auttoivat toisiaan. Sauna lavastettiin vanhaksi mökiksi, tontut hiippailivat ensilumen peittämällä kotipihalla. Runovideot välitettiin palvelutaloihin. Siellä ne parhaimmillaan saavuttivat myös vuodepotilaat, joille henkilökunta näytti esitykset tableteilla. Apea aika vahvisti luovuutta ja yhteishenkeä.
Yöni ilman unta – yksin, kotona
Omaakin esitystäni jouduttiin siirtelemään aina pandemian aaltoillessa. Se antoi aikaa opetella tekstejä. Yöni ilman unta -esityksen dramaturginen kokonaisuus valmistui jo ennen koronaa, yllättäen sen aihe oli ajankohtainen, kun varsinkin vanhemmat ihmiset sulkeutuivat koteihinsa. Tarinassa nainen valvoo yöllä kotonaan ja seuraa naapureiden elämää. Samalla hän muistelee elämänsä valintoja ja päätöksiä. Väillä ajatukset kulkeutuvat ajankohtaisiin uutistapahtumiin tai ympäristökysymyksiin. Nainen miettii elämänsä merkityksellisyyttä. On ollut hienoa päästä esiintymään eri puolille Suomea erilaisiin esityspaikkoihin ja tavata paikallisia lausujiakin.
Voi Mummo, mitä te siellä supatatte?
En arvannut, mihin kenkälaatikollinen suvussa säilyneitä kirjeitä minut johdattaisi. Lisää digitaitojen opettelua ja siinä sivussa sukututkimuksen alkeita. Kirjeet ovat Aino-mummoni ja hänen kahden sisarensa Alman ja Idan toisilleen kirjoittamia. Pandemia jatkui, istuin iltoja suurennuslasi kädessä ja yritin saada selvää haalistuneista, osin revenneistä kirjeistä. Ei salaisuuksia tai romantiikkaa. Sen sijaan työasioita, terveystietoja, huolta rahan riittävyydestä tai toisten siskojen elämästä kotitilalla veljen apulaisina. Hauskinta olivat keskustelut vaatehankinnoista ja asujen tuunauksesta. Opettajattaren ja sairaanhoitajattaren palkat olivat niukkoja pukeutumiseen, jota sosiaalinen nousu maalaistytöistä uranaisiksi edellytti. Kirjeet kertoivat sisarusten erilaisuudesta ja persoonallisista piirteistä. Heidän rupattelunsa kuului päässäni, kun lähdin lenkille.
Järjestin kirjeet tarinallisesti kuvaamaan naisten elämänkulkua ja sähköiseen muotoon. Alan ammattilaisten avulla valmistui suvun käyttöön sivusto Mummo ja sen sisaret uranaisina 1900-luvun alun Suomessa. Rinnalle käsikirjoitin esittelyvideon. Naisten äänet kaikuivat päässäni edelleen. Huomasin käyttäväni ammatillista osaamistani, draamallisia taitoja. Siskosten keskusteluista syntyi kolme roolihahmoa opiskelemassa ja työelämässä 1920-luvulla. Työpajaideassani sisarukset kertoisivat kokemuksiaan, joita kuulijat keskusteluissa vertailevat omaan elämänkulkuunsa. Yllätyksekseni Oskar Öflundin Säätiö suhtautui suunnitelmaan myönteisesti ja antoi avustuksen. Kerrontapaikka.fi -sivusto kokoaa lausuntaa ja työpajatoimintaani.
”potkaisi kiikkustuolin vauhtiin, keinutteli…”
Helka-Maria Kinnusen runo tanssijanaisesta jättää lukijalle epävarmuuden. Miten naisen elämä todellisuudessa meni? Tanssiko hän vai olivatko muistot hänen mielikuvistaan. Niin tai näin, nainen tuntee jotain voimakkaasti ja villisti keinutuolissa kiikutellessaan. Taiteen ja kulttuurin lähde on ehtymätön. Muisti voi vähän narrata. Totta on, että luovat harrastukset tukevat hyvinvoinnin kokemuksia.
Runo teoksesta; Minä olen pamfletti. Kirjoittanut Helka-Maria Kinnunen. Noxboox 2015.
metsän neulasmattoa, öiden tähtivöitä pitkin…”
Näyttelijä, käsikirjoittaja Helka-Maria Kinnunen kuvaa runossaan vanhenevaa naista, joka on aina halunnut ilmaista tuntojaan tanssin kautta. Nyt hän tarkastelee elämänsä tapahtumia maisemina. Liike ja rytmi kohisee taas suonissa, keho tunnistaa elämänvoiman. Valoisan ilon ja tummien päivien vaihtelut.
Myrskyryhmän luovan tanssin kurssilla mekin keskitymme tutkimaan, miten oma keho tuottaa liikeilmaisua ja tuntemuksia, millaisiin mielenmaisemiin se meitä vie. Välillä otetaan kontaktia toisiin, kohdataan pareina tai ryhmissä. Haetaan yhteistä liikettä, otetaan impulsseja toisilta. Sitten liike taas vie erilleen. Naurunpyrskähtelyt kertovat yllättävistä kohtaamisista, hassuttelusta ja siitä, että ohimennen tunnistaa jotain hämmentävää. Musiikki vie, mielikuvat vievät. Annan keholleni vapauden ja se näyttää tietävän. Olen suuntia, ympyröitä, kulmia, rytmejä, tai viipyilevää kuuntelua. Unohdan huojuvan tasapainon, kolotukset ja rajoitukset. Keho kannattelee ja valitsee lihaksille kivuttomat reitit. Kuljettaa alas ja ylös. On kuin se kertoisi jotain, jonka ymmärrän.
Viime vuosien aikana ikä, oma terveydentila ja voimavarat ovat olleet usein mielessä. Tunnen itseni onnekkaaksi, voin edelleen osallistua ja paneutua uudenlaisiin asioihin. Ympärilläni harrastuksissa, vapaaehtoistyössä tai vielä työkeikoilla tapaan ikääntyviä kansalaistoimijoita. Tiedämme, että tämä aika on ohimenevää. Otamme rennosti ja nautimme kaikesta. On kannustavaa, jos kulttuurialan rahoittajatahot osoittavat arvostusta tukemalla ikääntyvien omaa taidetoimintaa.
Näkökulman vaihdoksia ja osaamisen päivitystä
Tanssiryhmiin ja -projekteihin löysin tieni, kun vakinaisen työn jälkeen aloin siirtyä eläkeläiselämään. Olin treenannut tanssia aiemminkin. Nyt löysin opistojen ja tanssiryhmien tarjonnasta, jazz- ja luovaa tanssi-ilmaisua. Yhteisöllinen taide tai kuten nykyään sanotaan, sosiaalisesti osallistava taide on ollut työtäni. Teatterialan kouluttajana ja ohjaajana taiteen saavutettavuus, ryhmän toiminnan esteettis- eettiset periaatteet, ovat aina kiinnostaneet. Erilaiset yhteisöryhmät tulivat tutuiksi vuosien aikana. Nyt olen itse osallistujana, tanssimassa +65-vuotiaiden ryhmissä. Tuttua ja samalla hauskaa toisessa roolissa, sillä ryhmän jäsenelläkin on vastuunsa, erilainen kuin ohjaajalla.
Tanssi ja muut harrastukset tuntuivat lahjalta, kun kiireisten työvuosien jälkeen työt vähenivät ja vapaa-aika lisääntyi. Halusin kuitenkin vielä pysyä osa-aikaisesti työelämässä. Työnhaku osoitti, että ikä on rajoite. Mietin, miten voisin käyttää osaamistani ja ehkä löytää erilaisen näkökulmankin siihen. Esittävästä taiteesta avautui uusi sivu, kun aloitin lausunnan tuntiopettajana Vanajaveden opistossa. Arvostan suomalaista vapaata sivistystyötä, jonka merkitys usein unohdetaan, vaikka siitä pitäisi mielestäni olla ylpeä. Innostuneena lähdin tutustumaan lausunnan ajankohtaisiin muotoihin, kuten spoken word, open mic mm. Lausujat ovat varsinaisia taide-elämysten tuottajia maakunnissa. He esiintyvät tapahtumissa, juhlissa ja vierailevat palvelutaloissa. Usein unohtuu, että se on taiteen saavutettavuustyötä omalla lähialueella. Onneksi paikalliset rahoittajatahot huomioivat yksittäisiäkin lausujia, jotka haluavat valmistaa oman runoesityksen. Esityksen valmistaminen ei ole ilmaista. Pian olin Suomen Lausujain Liiton hallituksessa ja löysin lausujien valtakunnallisen, toimeliaan yhteisön. Esiintyjänä erityisesti nykyrunous tuntuu läheiseltä. Haluan tutustuttaa kuulijoita taitavien suomalaisten runoilijoiden teksteihin. Aloin valmistella omaa runoesitystä ohjaaja Sami Niemisen kanssa. Sitten tuli pandemia-aika ja Suomi sulkeutui. Elämysten ja ilmaisun tarve löysi ennen pitkää polkuja yleisön luo. Taide saavutti striimauksina ja etäesityksinä, runo- ja tanssivideoina.
Lausujat digiloikkaavat
Sopeuduin etänä pidettäviin liikuntatunteihin. Esittävässä taiteessa lähiopetus ja ryhmässä oppiminen ovat tärkeitä. Tilanne puhutti sekä lausujia että ohjaajia. Työelämässä olevat eivät halunneet istua enää iltaisin tietokoneen ääressä, toisille etäyhteys ei ollut mahdollista. Minä ja ryhmäni tarvitsimme myös digitaitojen vahvistusta. Lausuntaan näyttää liittyvän esiintymishalun lisäksi voimakkaasti tavoite jakaa runoelämyksiä sielläkin, minne taide ei saavuta. Olohuoneeni muuntui studioksi, kun kokeilin etänä esiintymistä muutamille ryhmille. Oman kokemuksen jälkeen oli helpompi ohjata toisia.
Urheat lausuntaryhmäni naiset yllättivät. He opettelivat kuvaamaan puhelimella joulurunovideoita ja auttoivat toisiaan. Sauna lavastettiin vanhaksi mökiksi, tontut hiippailivat ensilumen peittämällä kotipihalla. Runovideot välitettiin palvelutaloihin. Siellä ne parhaimmillaan saavuttivat myös vuodepotilaat, joille henkilökunta näytti esitykset tableteilla. Apea aika vahvisti luovuutta ja yhteishenkeä.
Yöni ilman unta – yksin, kotona
Omaakin esitystäni jouduttiin siirtelemään aina pandemian aaltoillessa. Se antoi aikaa opetella tekstejä. Yöni ilman unta -esityksen dramaturginen kokonaisuus valmistui jo ennen koronaa, yllättäen sen aihe oli ajankohtainen, kun varsinkin vanhemmat ihmiset sulkeutuivat koteihinsa. Tarinassa nainen valvoo yöllä kotonaan ja seuraa naapureiden elämää. Samalla hän muistelee elämänsä valintoja ja päätöksiä. Väillä ajatukset kulkeutuvat ajankohtaisiin uutistapahtumiin tai ympäristökysymyksiin. Nainen miettii elämänsä merkityksellisyyttä. On ollut hienoa päästä esiintymään eri puolille Suomea erilaisiin esityspaikkoihin ja tavata paikallisia lausujiakin.
Voi Mummo, mitä te siellä supatatte?
En arvannut, mihin kenkälaatikollinen suvussa säilyneitä kirjeitä minut johdattaisi. Lisää digitaitojen opettelua ja siinä sivussa sukututkimuksen alkeita. Kirjeet ovat Aino-mummoni ja hänen kahden sisarensa Alman ja Idan toisilleen kirjoittamia. Pandemia jatkui, istuin iltoja suurennuslasi kädessä ja yritin saada selvää haalistuneista, osin revenneistä kirjeistä. Ei salaisuuksia tai romantiikkaa. Sen sijaan työasioita, terveystietoja, huolta rahan riittävyydestä tai toisten siskojen elämästä kotitilalla veljen apulaisina. Hauskinta olivat keskustelut vaatehankinnoista ja asujen tuunauksesta. Opettajattaren ja sairaanhoitajattaren palkat olivat niukkoja pukeutumiseen, jota sosiaalinen nousu maalaistytöistä uranaisiksi edellytti. Kirjeet kertoivat sisarusten erilaisuudesta ja persoonallisista piirteistä. Heidän rupattelunsa kuului päässäni, kun lähdin lenkille.
Järjestin kirjeet tarinallisesti kuvaamaan naisten elämänkulkua ja sähköiseen muotoon. Alan ammattilaisten avulla valmistui suvun käyttöön sivusto Mummo ja sen sisaret uranaisina 1900-luvun alun Suomessa. Rinnalle käsikirjoitin esittelyvideon. Naisten äänet kaikuivat päässäni edelleen. Huomasin käyttäväni ammatillista osaamistani, draamallisia taitoja. Siskosten keskusteluista syntyi kolme roolihahmoa opiskelemassa ja työelämässä 1920-luvulla. Työpajaideassani sisarukset kertoisivat kokemuksiaan, joita kuulijat keskusteluissa vertailevat omaan elämänkulkuunsa. Yllätyksekseni Oskar Öflundin Säätiö suhtautui suunnitelmaan myönteisesti ja antoi avustuksen. Kerrontapaikka.fi -sivusto kokoaa lausuntaa ja työpajatoimintaani.
”potkaisi kiikkustuolin vauhtiin, keinutteli…”
Helka-Maria Kinnusen runo tanssijanaisesta jättää lukijalle epävarmuuden. Miten naisen elämä todellisuudessa meni? Tanssiko hän vai olivatko muistot hänen mielikuvistaan. Niin tai näin, nainen tuntee jotain voimakkaasti ja villisti keinutuolissa kiikutellessaan. Taiteen ja kulttuurin lähde on ehtymätön. Muisti voi vähän narrata. Totta on, että luovat harrastukset tukevat hyvinvoinnin kokemuksia.
Runo teoksesta; Minä olen pamfletti. Kirjoittanut Helka-Maria Kinnunen. Noxboox 2015.
RSS Feed