Yhteisillä taukohetkillä on yhteisötaiteessa merkitystä. Potrettilaiset eli yhteisötanssiteoksessa 2024 esiintyvät kokoontuivat tanssisalissa vietetyn hetken päätteeksi ja harjoitusten pidentyessä myös tauoilla yhteen nauttimaan eväitä ja vaihtamaan kuulumisia. Vapaamuotoiset keskustelut poukkoilivat deittikokemuksista lonkkaleikkauksiin. Tauoilla on tehtävänsä ryhmäläisten tutustumisessa, ilmapiirin luomisessa ja ajatusten tuulettajana. Teosharjoituksiin kokoonnutaan tiettyä tarkoitusta varten, taide, tässä tapauksessa tanssi tarjoaa syyn lähteä liikkeelle ja yhteisen kiinnostuksen kohteen. Vapaamuotoinen seurustelu vahvistaa läsnäolon henkilökohtaisuutta, se myös haastaa erilaisten näkökulmien ja mielipiteiden kuulemiseen.
Prosessin tuloksena ja erilaisten muuttuvien tekijöiden yhtälönä syntynyt Potretteja elämän äärellä -teos kutsui katsojat teoksen kokijoiksi, palautteissa heijastuu teoksen syntytapa, prosessinomaisuus. Katsojat arvostivat esiintyjien monimuotoisuutta, tapaa liikkua ja yksilöllisyyttä.
“Erityisen mielenkiintoista ja ansiokasta oli kuinka hyvin esiintyjien erilaiset karaktäärit ja liikkeiden volyymit kommunikoivat keskenään ja kuinka tarinalliset elementit nivoutuivat toisiinsa.”
“Jokainen esiintyjä osallistui omien kykyjensä ja oman persoonansa mukaisesti. Näytti siltä, että esiintyjät nauttivat tekemisestä.”
Teos synnytti kysymyksiä joihin mm. yleisökeskustelussa etsittiin vastauksia. Prosessia ja lopputulosta pyrittiin avaamaan myös käsiohjelmassa. Valokuvat, potretit ja niiden merkitys tai tausta herättivät kiinnostusta ja ne olivat jokaisen esityksen jälkeen tilassa vapaasti tutustuttavissa. Valokuvat liittyivät esiintyjien henkilöhistoriaan, ja niistä pystyi myös heidän kanssaan esityksen jälkeen keskustelemaan. Osalle katsojista teos tai sen tarkoitus ei avautunut, se koettiin liian pitkäksi, sekavaksi tai epätasaiseksi.
“Musiikki oli ajatuksella valittua. Ajoittain hyvin liikettä tukevaa ja perusteltua, mutta ajoittain se alleviivasi turhan paljon esiintyjien olemusta, ja silloin kaipasin hiljaisuutta.”
Suosikkikohtauksiksi nousivat appelsiinien kanssa leikittelyt, käki ja pöllö, pysähtyneet potrettikuvat sekä esityksen päättänyt liikeiloittelu.
Kysymykset liittyivät myös prosessiin, ryhmän muodostumiseen ja teoksen syntymiseen.
“Miten ryhmään pääsi mukaan? Millä kriteereillä esiintyjät valittiin? Esiintyjiä ei esitelty henkilöinä, ehkä halusivat olla anonyymejä? “
“Miten koreografia syntyi? Mikä oli esiintyjien rooli mikä väitöstutkijan?”
Ryhmään haettiin avoimella ilmoituksella syksyllä 2023. Prosessi käynnistyi koetanssilla, jonka luonne oli arvioinnin sijaan enemmän perehdyttävä, tilaisuudessa liikuttiin yhdessä, mutta keskusteltiin myös Myrskyryhmän työtavoista ja ryhmän toiminnan periaatteista. Olennaista oli tarjota osallistujille mahdollisimman selkeä kuva siitä, mihin ovat sitoutumassa ja mitä on odotettavissa. Kaikki ko. tilaisuuksissa mukana olleet pääsivät siis mukaan teosprosessiin, mutta osa jättäytyi prosessista matkan varrella henkilökohtaisista ja aikataulullisista syistä. Ydinryhmää täydennettiin keväällä 2024, jotta myös pienemmällä osallisuuden mahdollisuudella olevat henkilöt pääsivät mukaan. Haasteena yhteisötaiteessa on, että prosessi määrittää lopputulosta, yhdessä tekeminen ja päätöksenteko saatetaan kokea työlääksi. Taiteelle tyypillinen ei-tietämisen tila ja epävarmuus ovat jatkuvasti läsnä, eikä valmiita vastauksia ole. Luottamuksen rakentaminen vaatii aikaa.
“Voisiko tällaista olla enemmän ja levittää osaksi normaaleja toimintoja.”
“Miten syksyn ryhmän pääsee?”
Teos ja esitys tarjosi kiteytyneen tuloksen melkein vuoden mittaisesta työskentelystä. Ilahduttavasti jatkoa toivottiin, jota Myrskyryhmä pystyy Helsingin kaupungin ikääntyneiden kulttuuritoiminnan tukemiseen suunnatulla rahoituksella 2024-2025 toteuttamaan. Kirjoittaessani tätä heinäkuussa 2024, ryhmä onkin jo täynnä. Potretteja elämän äärellä -teoksen kaltaiseen mittavaan prosessiin tämänhetkinen rahoitus ei kuitenkaan taivu. Kiitämmekin paitsi Aalto-yliopiston Teatterikorkeakoulua, Taikea, Vivicas vänner-säätiötä ja Helsingin kaupunkia taloudellisesta tuesta, myös esiintyjiä, katsojia ja kaikkia prosessia tukeneita! Ilman teitä tämä matka ei olisi ollut mahdollinen. Jatkamme mielellämme keskustelua teoksesta ja yhteisestä matkasta.
“Koin vahvasti, että myös katsojan roolissa olin osa esitystä, en vain ulkopuolelta seuraaja. Teos oli lämminhenkinen, avoin ja rehellinen.”
Kuva Johannes Romppanen.