Harjoittelut on nyt harjoiteltu. Meidän pitäisi olla valmiit tulevaa varten - työnimeltään Oodi iälle -tanssilyhytelokuvan kuvauksia. Olemmeko valmiit? Ohjaajan mielestä olemme. Entä omasta mielestä? Kyllä ja ei. Aina voisi tehdä roolinsa paremmin, harjoitella ja hioa lisää, mutta aika on rajallinen. Kaikki on tuotannossa sovittu: kuvauspaikat, -päivät, kellonajat, maskeeraus, puvustus, lavastus, kuljetukset, kuvaus, äänitys. Kaikki. Apulaisohjaaja Elli vielä soittelee avustajille.
Mitä jos unohtaa kameran jo käydessä tanssiaskelten järjestyksen? Apua!
Ohjaajamme Kati Kallio sanoi kuitenkin meille, että moka on lahja. Ei haittaa mitään, jos sattuu mokaamaan. Joskus se voi tehdä kohtauksen jopa paremmaksi.
Takanamme on taas varsin tiivis harjoitusviikko. Viikonloppuna kannattaa levätä ja kerätä voimia tuleviin, ehkä pitkiinkin kuvauspäiviin. Ja välttää ruuhkia. Korona on lisääntynyt. On tärkeää pysyä terveenä.
Projektissamme ovat mukana myös idutusryhmäläiset, jotka ovat olleet ideoimassa elokuvan käsikirjoitusta Elli Isokosken kanssa. Valma sanoi kerran, että ikä on saavutettu etu. Jäin miettimään, mitä se tarkoittaa. Olisiko niin, että hän tarkoittaa sitä, että on tavallaan etuoikeus, jos on saanut elää pitkään; nähdä ja kokea paljon, saada oppia elämästä. Juuri sitä Valma tarkoitti. Niin monelle se ei ole mahdollista. Veikö levinnyt rintasyöpä, kuten ystäväni? Tappoiko pommi, kaatuiko rintamalla vai veikö huumeet nuorena?
Paula eli kymmenen vuotta yhdessä koiransa kanssa. He ymmärsivät toisiaan jo pelkästä katseesta. Ihmisen ja koiran yhteiselo, läheinen ystävyys, lämpö. Kun lemmikin tuli aika lähteä koirien taivaaseen, Paula tunsi kuin rautahaarniskan laskeutuvan selkäänsä surressaan. Toivottavasti minun parhaat ystäväni ja terapeuttini Honey ja Tammy, jotka lähtivät jo vuosia sitten, olivat vastassa taivaan portilla, kirmaten yhdessä vihreille niityille vapaina kivusta ja kärsimyksestä.
Eräänä yönä Paula heräsi siihen, että kuuli äänen, joka sanoi: ”Minun on hyvä olla.” Koko huone täyttyi valosta. Kaikki hohti kullankeltaisena. Haarniska putosi selästä ja hän tunsi rauhan laskeutuvan kehoonsa ja sieluunsa. Hän oli taas onnellinen. Kuultuani tarinan mietin, voisiko tämän tuntemamme elämän lisäksi olla jotakin muuta. Voisiko elämä jatkua jossakin muussa muodossa, mitä emme tiedä ja tunne.
Olemme Hannelen kanssa monesti istuneet samassa ratikassa mennessämme tai tullessamme harjoituksista. Tuntuu hyvältä mennä duuniin. Olemme tunteneet itsemme hyödyllisiksi. Meillä on tehtävä; olemme mukana projektissa. Suomessa kun joskus ajatellaan, että jopa viiskymppiset ovat liian vanhoja palkattaviksi työhön. Miksi? Eikö Suomessa olekaan pulaa työntekijöistä? Vuosia on puhuttu siitä, että työuria pitäisi pidentää. Kauniit sanat senioreiden palkkaamisesta ja todellisuus ovat kaukana toisistaan. Eiköhän asialle voisi tehdä jotakin, jos haluttaisiin…
No, katseet rohkeasti kohti tulevaa kuvausviikkoa!
Lukijamme, pidä meille peukkuja, että onnistuisimme ja että sää suosisi meitä kuvauspäivinä.
Teksti Arja.
Kuva harjoituksista Elli Isokoski.
Mitä jos unohtaa kameran jo käydessä tanssiaskelten järjestyksen? Apua!
Ohjaajamme Kati Kallio sanoi kuitenkin meille, että moka on lahja. Ei haittaa mitään, jos sattuu mokaamaan. Joskus se voi tehdä kohtauksen jopa paremmaksi.
Takanamme on taas varsin tiivis harjoitusviikko. Viikonloppuna kannattaa levätä ja kerätä voimia tuleviin, ehkä pitkiinkin kuvauspäiviin. Ja välttää ruuhkia. Korona on lisääntynyt. On tärkeää pysyä terveenä.
Projektissamme ovat mukana myös idutusryhmäläiset, jotka ovat olleet ideoimassa elokuvan käsikirjoitusta Elli Isokosken kanssa. Valma sanoi kerran, että ikä on saavutettu etu. Jäin miettimään, mitä se tarkoittaa. Olisiko niin, että hän tarkoittaa sitä, että on tavallaan etuoikeus, jos on saanut elää pitkään; nähdä ja kokea paljon, saada oppia elämästä. Juuri sitä Valma tarkoitti. Niin monelle se ei ole mahdollista. Veikö levinnyt rintasyöpä, kuten ystäväni? Tappoiko pommi, kaatuiko rintamalla vai veikö huumeet nuorena?
Paula eli kymmenen vuotta yhdessä koiransa kanssa. He ymmärsivät toisiaan jo pelkästä katseesta. Ihmisen ja koiran yhteiselo, läheinen ystävyys, lämpö. Kun lemmikin tuli aika lähteä koirien taivaaseen, Paula tunsi kuin rautahaarniskan laskeutuvan selkäänsä surressaan. Toivottavasti minun parhaat ystäväni ja terapeuttini Honey ja Tammy, jotka lähtivät jo vuosia sitten, olivat vastassa taivaan portilla, kirmaten yhdessä vihreille niityille vapaina kivusta ja kärsimyksestä.
Eräänä yönä Paula heräsi siihen, että kuuli äänen, joka sanoi: ”Minun on hyvä olla.” Koko huone täyttyi valosta. Kaikki hohti kullankeltaisena. Haarniska putosi selästä ja hän tunsi rauhan laskeutuvan kehoonsa ja sieluunsa. Hän oli taas onnellinen. Kuultuani tarinan mietin, voisiko tämän tuntemamme elämän lisäksi olla jotakin muuta. Voisiko elämä jatkua jossakin muussa muodossa, mitä emme tiedä ja tunne.
Olemme Hannelen kanssa monesti istuneet samassa ratikassa mennessämme tai tullessamme harjoituksista. Tuntuu hyvältä mennä duuniin. Olemme tunteneet itsemme hyödyllisiksi. Meillä on tehtävä; olemme mukana projektissa. Suomessa kun joskus ajatellaan, että jopa viiskymppiset ovat liian vanhoja palkattaviksi työhön. Miksi? Eikö Suomessa olekaan pulaa työntekijöistä? Vuosia on puhuttu siitä, että työuria pitäisi pidentää. Kauniit sanat senioreiden palkkaamisesta ja todellisuus ovat kaukana toisistaan. Eiköhän asialle voisi tehdä jotakin, jos haluttaisiin…
No, katseet rohkeasti kohti tulevaa kuvausviikkoa!
Lukijamme, pidä meille peukkuja, että onnistuisimme ja että sää suosisi meitä kuvauspäivinä.
Teksti Arja.
Kuva harjoituksista Elli Isokoski.
RSS Feed