OODI IÄLLE – prosessi osallistujan näkökulmasta ja mietteitä prosessin ja tanssin merkityksestä
Iästä riippumatta keho on elämistä varten – ja tanssi jos mikä on iloa ja elämää. Oodi iälle – lyhytelokuvan tekoprosessi vahvisti tämän ja nimikin voisi olla Oodi ilolle tai elämälle. Prosessi oli hyvinkin erilaisten naisten luova matka, yhdessä tekemisen ja kokemisen iloa, jonka aikana lopputulos – tanssielokuva - ei ollutkaan tärkein. Virheet ja epätäydellisyys olivat sallittuja, ehkä jopa toivottujakin.
”Lopputulos” osallistujalle oli uudenlainen rohkeus olla näkyvä, tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sallivassa ja kannustavassa ilmapiirissä ja seurassa. Oman itsen hallinta lisääntyi, jota peilaantuminen muiden avulla vahvisti.
Amatöörien ja ammattilaisten osaaminen on jo lähtökohtaisesti erilaista ja prosessin aikana rajat häilyivät hyvällä tavalla, mutta samalla kuitenkin oli turvallisesti selvää, kenellä ja missä on vastuu varsinaisesta lopputuloksesta.
- - - -
Hyvinvointivaikutuksista on alettu puhua yhä enemmän taiteen yhteydessä. Silloin törmäytetään habermasilaisittain ilmaistuna systeemimaailma ja elämismaailma, jolloin raha ja valta tarkastelee arjen ”taidekokemuksia” siitä saatavaa hyötyä arvioiden. Hyöty ei kuitenkaan ole helposti mitattavissa, euroina ilmaistuna melkein mahdotonta, mutta sen vaikutukset ovat kuvattavissa.
Toisaalta sanomattakin on selvää, että taide – sen kokeminen ja/tai tekeminen – vaikuttaa niin yksilötasolla, yhteisötasolla kuin yhteiskunnassakin.
Tanssi on ”primitiivistä”, sanatonta ja sinällään hyvin demokraattista ihan kaikille mahdollista. Sekä näkijänä, kokijana ja tekijänä. Tanssi on kommunikaatiota ja vuorovaikutusta ja voi täten toimia välittäjänä niin systeemimaailman ja elämismaailman kuin yksilö- ja yhteistyötasojen välillä.
Yksilötasolla hyvinvoinnin vahvistuminen ilmenee fyysisen kunnon kohentumisena, liikkuvuuden, voiman ja notkeuden lisääntymisenä. Omien rajojen kohtaaminen voi vahvistaa itsetuntemusta, yhteys omiin tunteisiin ja niiden ilmaisuun vahvistuu, liikkeen ja tunteen yhteys auttaa vuorovaikutuksessa.
Yhteisössä – tässä tapauksessa käsikirjoittajien ja tanssijoiden ryhmässä – kohtaaminen tapahtuu juuri vuorovaikutuksessa, jolloin erilaisuuden sieto ja hyväksyntä sekä yhdessä oppiminen on olennaista. Aikataulutus, säännöllisyys olivat prosessissa vahvasti ryhmälle arjen sisältöä rikastava ja koko prosessi uudenlaista merkitystä elämään antava.
Hyvinvoinnin edistäminen on institutionalisoitu kunnille. Kunta edustaa edellä mainittua systeemimaailmaa (resurssina raha ja valta) ja erilaiset yhteisöt elämismaailmaa (resurssina ihmisten osallistuminen, osallisuus, kohtaaminen). Tässä vallitsee tietynlainen asymmetria, mutta toisaalta myös win-win tilanne. Hyvinvoinnin edistäminen tarvitsee molempia maailmoja, molempien sitoutunutta panostusta. Kuntarakenne tarjoaa institutionaalisen kiinnekohdan eri toimijoiden aktiivisuudelle ja toiminnalle.
- - - - -
Mitä taide voi antaa muille aloille yhteiskunnassa, ja erityisesti tanssin anti, on rajatonta - kuluneesti todeten ”vain mielikuvitus on rajana”.
Välittömästi tanssin käyttöä hoivatyössä voisi lisätä loputtomiin. Ei ole syytä aliarvioida hoivakodissa muistisairaan vanhuksen kykyä vastaanottaa tanssia tai vammaisen tanssista saamaa iloa. Päiväkotien rauhattomuutta yhteinen tanssituokio varmasti rauhoittaa.
Kuntoutuksessa musiikki ja tanssi voivat kohottaa sopivasti motivaatiota liikkumiseen ja ikään kuin huomaamatta nostaa kipukynnystäkin. Joka tapauksessa tanssi ja musiikki kohottavat mielialaa, mikä sinällään edistää kuntoutusprosessia.
Aktiivinen sosiaalipolitiikka parhaimmillaan käyttää porkkanaa eikä keppiä. Syrjäytyneen ihmisen saaminen liikkeelle on jo tulos sinänsä. Jospa uskallettaisiin satsata säännöllisiin tanssitreeneihin, niin sitä kautta voisi vähitellen avautua ”koko maailma”.
Urheilijat, siis koko ”ruumiinkulttuuri”, hyötyvät varmasti tanssillisuudesta, tanssin tuomasta notkeudesta ja liikkuvuudesta.
Sukupolvien välisen vuorovaikutuksen puute yhteiskunnassa on todettu ja sitä halutaan edistää. Siihenkin tanssilla olisi paljon annettavaa.
Laaja järjestökenttä on oiva alusta räätälöidä tanssia erilaisille kohderyhmille!
Lukuisia ja erittäin hyviä hankkeita on monia. Ongelmana on ankkuroida hanke pysyväksi toimintamuodoksi. Kun rahat loppuvat, saattaa hyväkin toiminta lopahtaa. Olisiko tanssin syytä tunkeutua eri alojen koulutusjärjestelmiin?
- - - -
Elokuva on tämän prosessin lopputulos ja tavoite. Olimmehan me siitä koko prosessin ajan tietoisia. Meille ensikertalaisille jo roolin rakentaminen oli uutta ja haastavaa, ei helppoa mutta kivaa. Samoin kameratyöskentely.
Oli onneksi aikaa. Aikaa tutustua ideaan, käsikirjoitukseen, toisiimme. Prosessia leimasi kauttaaltaan rauhallisuus, levollisuus ja luottamus siihen, että onnistumme ja hyvä tulee!
Musiikki auttoi omalta osaltaan – mutta ratkaisevaa oli ammattilaisten taito viedä prosessia eteenpäin.
Iästä riippumatta keho on elämistä varten – ja tanssi jos mikä on iloa ja elämää. Oodi iälle – lyhytelokuvan tekoprosessi vahvisti tämän ja nimikin voisi olla Oodi ilolle tai elämälle. Prosessi oli hyvinkin erilaisten naisten luova matka, yhdessä tekemisen ja kokemisen iloa, jonka aikana lopputulos – tanssielokuva - ei ollutkaan tärkein. Virheet ja epätäydellisyys olivat sallittuja, ehkä jopa toivottujakin.
”Lopputulos” osallistujalle oli uudenlainen rohkeus olla näkyvä, tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sallivassa ja kannustavassa ilmapiirissä ja seurassa. Oman itsen hallinta lisääntyi, jota peilaantuminen muiden avulla vahvisti.
Amatöörien ja ammattilaisten osaaminen on jo lähtökohtaisesti erilaista ja prosessin aikana rajat häilyivät hyvällä tavalla, mutta samalla kuitenkin oli turvallisesti selvää, kenellä ja missä on vastuu varsinaisesta lopputuloksesta.
- - - -
Hyvinvointivaikutuksista on alettu puhua yhä enemmän taiteen yhteydessä. Silloin törmäytetään habermasilaisittain ilmaistuna systeemimaailma ja elämismaailma, jolloin raha ja valta tarkastelee arjen ”taidekokemuksia” siitä saatavaa hyötyä arvioiden. Hyöty ei kuitenkaan ole helposti mitattavissa, euroina ilmaistuna melkein mahdotonta, mutta sen vaikutukset ovat kuvattavissa.
Toisaalta sanomattakin on selvää, että taide – sen kokeminen ja/tai tekeminen – vaikuttaa niin yksilötasolla, yhteisötasolla kuin yhteiskunnassakin.
Tanssi on ”primitiivistä”, sanatonta ja sinällään hyvin demokraattista ihan kaikille mahdollista. Sekä näkijänä, kokijana ja tekijänä. Tanssi on kommunikaatiota ja vuorovaikutusta ja voi täten toimia välittäjänä niin systeemimaailman ja elämismaailman kuin yksilö- ja yhteistyötasojen välillä.
Yksilötasolla hyvinvoinnin vahvistuminen ilmenee fyysisen kunnon kohentumisena, liikkuvuuden, voiman ja notkeuden lisääntymisenä. Omien rajojen kohtaaminen voi vahvistaa itsetuntemusta, yhteys omiin tunteisiin ja niiden ilmaisuun vahvistuu, liikkeen ja tunteen yhteys auttaa vuorovaikutuksessa.
Yhteisössä – tässä tapauksessa käsikirjoittajien ja tanssijoiden ryhmässä – kohtaaminen tapahtuu juuri vuorovaikutuksessa, jolloin erilaisuuden sieto ja hyväksyntä sekä yhdessä oppiminen on olennaista. Aikataulutus, säännöllisyys olivat prosessissa vahvasti ryhmälle arjen sisältöä rikastava ja koko prosessi uudenlaista merkitystä elämään antava.
Hyvinvoinnin edistäminen on institutionalisoitu kunnille. Kunta edustaa edellä mainittua systeemimaailmaa (resurssina raha ja valta) ja erilaiset yhteisöt elämismaailmaa (resurssina ihmisten osallistuminen, osallisuus, kohtaaminen). Tässä vallitsee tietynlainen asymmetria, mutta toisaalta myös win-win tilanne. Hyvinvoinnin edistäminen tarvitsee molempia maailmoja, molempien sitoutunutta panostusta. Kuntarakenne tarjoaa institutionaalisen kiinnekohdan eri toimijoiden aktiivisuudelle ja toiminnalle.
- - - - -
Mitä taide voi antaa muille aloille yhteiskunnassa, ja erityisesti tanssin anti, on rajatonta - kuluneesti todeten ”vain mielikuvitus on rajana”.
Välittömästi tanssin käyttöä hoivatyössä voisi lisätä loputtomiin. Ei ole syytä aliarvioida hoivakodissa muistisairaan vanhuksen kykyä vastaanottaa tanssia tai vammaisen tanssista saamaa iloa. Päiväkotien rauhattomuutta yhteinen tanssituokio varmasti rauhoittaa.
Kuntoutuksessa musiikki ja tanssi voivat kohottaa sopivasti motivaatiota liikkumiseen ja ikään kuin huomaamatta nostaa kipukynnystäkin. Joka tapauksessa tanssi ja musiikki kohottavat mielialaa, mikä sinällään edistää kuntoutusprosessia.
Aktiivinen sosiaalipolitiikka parhaimmillaan käyttää porkkanaa eikä keppiä. Syrjäytyneen ihmisen saaminen liikkeelle on jo tulos sinänsä. Jospa uskallettaisiin satsata säännöllisiin tanssitreeneihin, niin sitä kautta voisi vähitellen avautua ”koko maailma”.
Urheilijat, siis koko ”ruumiinkulttuuri”, hyötyvät varmasti tanssillisuudesta, tanssin tuomasta notkeudesta ja liikkuvuudesta.
Sukupolvien välisen vuorovaikutuksen puute yhteiskunnassa on todettu ja sitä halutaan edistää. Siihenkin tanssilla olisi paljon annettavaa.
Laaja järjestökenttä on oiva alusta räätälöidä tanssia erilaisille kohderyhmille!
Lukuisia ja erittäin hyviä hankkeita on monia. Ongelmana on ankkuroida hanke pysyväksi toimintamuodoksi. Kun rahat loppuvat, saattaa hyväkin toiminta lopahtaa. Olisiko tanssin syytä tunkeutua eri alojen koulutusjärjestelmiin?
- - - -
Elokuva on tämän prosessin lopputulos ja tavoite. Olimmehan me siitä koko prosessin ajan tietoisia. Meille ensikertalaisille jo roolin rakentaminen oli uutta ja haastavaa, ei helppoa mutta kivaa. Samoin kameratyöskentely.
Oli onneksi aikaa. Aikaa tutustua ideaan, käsikirjoitukseen, toisiimme. Prosessia leimasi kauttaaltaan rauhallisuus, levollisuus ja luottamus siihen, että onnistumme ja hyvä tulee!
Musiikki auttoi omalta osaltaan – mutta ratkaisevaa oli ammattilaisten taito viedä prosessia eteenpäin.
Kirjoittajana Ulla Soulié, 71- vuotias ikuinen tanssin harrastaja. Lapsibaletissa alkukipinä, nyt seniorina vapaata nykytanssia.
Leski, äiti, anoppi ja mummu. Aktiivinen Ilmastoisovanhemmat - toiminnassa. Kulttuurin suurkuluttaja - jazz ja elokuvat sydäntä lähinnä. Talviuinti tuorein ihastus.
Valt.lis - sosiaalialan työura pohjoismaisessa yhteistyössä ja kotimaisella järjestökentällä.
RSS Feed